Ancient-itämaiset

Mr. Ancient

2012-02-12T17:34:00.000+02:00

Ancient Hades aka Lussu herätti pientä huvittuneisuutta jo pikkumiehestä lähtien. Sillä on ollut poseeraus hallussa ihan aina ja harjoitus tekee mestarin.

Lussu on mahdollisesti käytettävissä sopivalle tytölle tai parille, riippuen sen mahdollisesta merkkailuinnosta. Luonne tällä nuorella miehellä on täysi kymppi - se on itämaiseen tapaan ihmisrakas ja kontaktia ottava, muttei ihan överein kaikista. Kultaista keskitietä. Hyvähermoinen poika, joka ensimmäisessä näyttelyssään viime marraskuussa hengaili onnellisesti vieraassakin sylissä kommentoimatta mitenkään kaikkea hälinää ympärillä. Lussu on PRA-kantaja ja osallistuu TUROKin näyttelyihin maaliskuussa, jonne tätä hurmuria voi tulla tapaamaan. Lussulla on tätä nykyä oma sivunsa kotisivuillani, sieltä löytyy mm. sukutaulu ja omistajansa yhteystiedot.

Laumaeläimiä

2012-01-14T13:47:00.006+02:00

H-pentujen luovutuksesta on kulunut jo muutama kuukausi, mutta palataanpa ajassa hieman taaksepäin pienokaisten ystävystymiseen uusien eläinkavereidensa kanssa. Kaikki Hoot saivat kaverikseen vähintään yhden kissakaverin, kuten minulla kasvattajana on pääsääntöisenä vaatimuksena, yksi sai koirakaverinkin. Kaverusten huolenpitoa ja riehumista on niin mahtavaa katsella ja kiintymys välittyy kuvistakin. Alla siis ikuistettuja hetkiä muutaman kuukauden takaa kun pienet itämaiset ja siamilaiset ovat ystävystyneet uusien perheenjäsentensä kanssa.
Kaikkien kuvien oikeudet ovat kissojen haltijoilla.

Harmonia eli Leenu sai kavereikseen Ringo-mopsin ja maatiaistyttö Miinun.

Helios eli Punkki on nykyään Onni-itämaisen paras kaveri.

Heran kanssa samaan laumaan kuuluu Töpseli-birma sekä maatiaismummu.

Hades eli Lussu onkin osa vähän kirjavampaa laumaa - kissakavereina sillä on sfinx Rontti, kotikissa Misu ja ragdoll Pikku Kisu.

Hekate eli Muska edustaa kuvassaan yksin, mutta kaverina sillä on venäjänsininen Ama.

Horus eli Melvin pääsi kaltaistensa joukkoon, sillä perheestä löytyy myös siamilaiskaverit Alli ja Sulo.

Huimaa menestystä TUROKissa

2011-11-30T17:10:00.008+02:00

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, kävin muutaman kissan ja eStella NY:n myyntipöydän kanssa TUROKin kissanäyttelyissä 26.-27.11. Lauantaina arvostelussa olivat Viima, Paju, Gaia ja Muska sekä Viiman pennut Lussu (Hades) ja Hera. Parin tunnin yöunien jälkeen hektinen päivä tuntui vähintäänkin stressaavalta, mutta hengissä selvittiin siitäkin. En päässyt viemään kaikkia kissojani tuomarille, sillä kaikki neljä olivat samoihin aikoihin kahdella eri tuomarilla, mutta pääsin viemään Viiman (arvostelun mukaan proportional, strong and little bit "roundish" female - suomeksi plösö siis) avoimeen luokkaan ja Muskan pentuluokkaan. Viima halusi tiputtaa kaikki karvansa tuomarin pöydälle, siinä sai itse kukin tuomaria myöten syljeskellä leijailevia karvoja suustaan. Tyttärensä Muska taas osoitti HYVIN äänekkäästi ja äärettömän rumalla äänellään, että nyt ei ole kivaa. Se oli jo ihan pienestä pitäen kamalaääninen protestoija ja ikä on tuonut todella miellyttävän lisäsoundin sen mielenilmaisuihin. Not. Viima sai sertin, Muska EX1:n.

Samaan aikaan kilpparineitojen kanssa toisella tuomarilla olivat Paju ja Gaia, molemmat avoimessa luokassa. Paju sai kovasti kehuja pitkästä ja elegantista kropastaan, mutta ongelmana sillä on liian vähäinen valkoinen bicoloriksi. EX1 napsahti muttei sertiä, mutta naimalupaahan sinne lähdettiinkin hakemaan. Sekä vähän harjoittelemaan näyttelytouhuja, jos siitä vaikka vielä isona tulee näyttelykissa. Gaia taas oli melkoinen murheenkryyni heti aamusta kun vein sen siitostarkistukseen. Sillä ei ole tarpeeksi valkoista edes mittediksi (mitä itämaisilla ei ole edes olemassa, vaan Gaiakin on bicoloriksi rekisteröity), joten osasin epäillä, ettei EX:ä välttämättä heru. Tuomarit ihmettelivät tyttöä ja tuumivat, että vaihtavatko sen peräti pelkäksi suklaatäplikkääksi valkoisilla merkeillä, mikä on hylkäävä virhe. Ilmeisesti tuomareille oli epäselvää se että Gaia meni siitos- eikä värintarkistukseen, sillä vähäistä väriä mietittiin ja kirjattiin, mutta siitoslupa tuli ihan ilman muuta, ei ongelmaa. Se sai sentään pysyä suklaatäplikäs bicolorina. Varsinaisessa arvostelussa tuomari harmitteli vähän lisää ja antoi tulokseksi OH (Oikein Hyvä eli suomeksi Harvinaisen Huono).

Viiman pennut Lussu ja Hera kävivät myöskin tuomarilla pentuluokassa, Lussusta pidettiin kovin ja ainakin turkki oli kovin lupaava. Se sai EX1:n, eikä yhtään EX-kilpakumppania osunut kohdalle, vaikka mustia itämaisia oli näyttelyssä peräti 11. Heran väriä oltiin arvottu hieman aiemmin toisessa näyttelyssä päätyen kuitenkin alkuperäiseen kilpikonnasavuun, Turussa se oli tuomareille ihan selvä savuton kilpikonna, ei mitään epäselvyyttä. Tietenkin värin vaihto tapahtui arvostelussa, joten Hera jäi harmittavasti tuloksetta.

Historian ensimmäisen kasvattajaluokan tulokset olivat siis päätähuimaavat - Ancient sai upeat 69,2000 pistettä. Viiman siitosluokan pisteetkin olivat 60,0000, aika loistavaa! (Vihkiytymättömille tiedoksi, että pisteet ovat ehkä maailmankaikkeuden huonoimmat. Ever.)

Myyntipöydän kanssa oli aika härdelliä ajoittain, ja kiitänkin suuresti Soilea, Emiliaa ja Jennyä jotka olivat valmiit auttamaan, kun piti päästä tauolle. Se oli kaikenkaikkiaan todella mukava päivä, vaikka kiirettä piti eikä ehtinyt kauheasti keskittyä juttelemaan.

Sunnuntaista ei sen enempää raportoitavaa, se meni hiljaisemmissa merkeissä kuin lauantai, kun omia kissoja ei ollut yhtään paikalla ja porukkaakin oli vähemmän. Takki oli viikonlopun jälkeen kohtalaisen tyhjä, mutta pikkuhiljaa tässä alkaa herätä eloon.

Kuvia en muistanut juuri ottaa, ja nekin jotka muistin, epäonnistuivat järjestään. Ohessa kuitenkin muiden ottamia laatukuvia Muskasta ja Lussusta.

Muskan kuvaajana toimi Kaisa Reponen:

Lussun kuvat on ottanut Pekka Savolainen:

Maailman laiskoin blogisti raportoi

2011-10-28T23:27:00.001+03:00

H-pennut ovat jo aikaa sitten muuttaneet omiin koteihinsa ja kaikki ovat sopeutuneet hyvin uusiin kuvioihin ja kavereihin. Hera joutui muuttamaan toisenkin kerran, kun sen ensimmäiselle kodille tuli valitettavasti pahoja allergiaoireita, mutta uusi koti löytyi nopeasti ja se kotiutui nopeasti uudestaan. Näitä pentuja kyseltiin paljon, mutta harmikseni ei joka kotiin riittänyt omaa pentua. Haluankin kiittää kaikkia kyselijöitä kiinnostuksesta ja siitä, että hyvin vähän tuli epämääräisiä ja huvikseen laiteltuja kyselyjä. Niitäkin on nähty, joten kunnollisia ja tosissaan olevia kyselijöitä osaa arvostaa.

Seuraava suurempi etappi on TUROKin kissanäyttelyt 26.-27. marraskuuta. Olen ilmoittanut lauantaille omistani Viiman, Pajun, Gaian ja Muskan, näiden päälle tulee vielä H-pentuja sen verran, että saan Viimalle siitosluokan. Minulla on ensimmäistä kertaa myös kasvattajaluokka, mistä olen hyvin innoissani. En kasvata näyttelykissoja saati vaadi niiden omistajia käymään näyttelyissä, joten on ainutlaatuista, että kerrankin saadaan niin paljon Ancientteja saman katon alle, että kasvattajaluokkaan on mahdollista osallistua. Ja koska tässä kaikessa ei ole tarpeeksi tekemistä, olen paikalla sekä lauantaina että sunnuntaina eStella NY:n myyntipöydän kanssa. Kaikkeen sitä ryhtyy! Viikonlopun jälkeen voi olla takki tyhjä, mutta onneksi paikalla on tuttuja, joita voi nakittaa tehtävään jos toiseenkin. ;)

Nyt nautin rauhallisesta pennuttomasta hiljaiselosta, mutta tokihan seuraavat pentueet ovat jo suunnitteilla. Viima astutetaan ehkä vielä kerran, ja Gaiallekin on jo suunnitelmia. Yritän limittää astutuksia niin, ettei ainakaan ihan samanikäisiä pentueita syntyisi, mutta ennen TUROKia ei mitään tapahdu. Mahdollisesti siis alkuvuodelle taas uusia pentuja, mikäli luonto suo.

Rauhallinen hiljaiselo pitää sisällään siivoamista - se on näitä kollinomistajan etuoikeuksia. Hans ei ole koskaan oikeasti lopettanutkaan, ja nyt Pajukin on aloittanut. Erinäisiä esineitä on jälleen viskelty roskiin, mutta onneksi näin parin kollin kokemuksella osaa jo nähdä ne vaaranpaikat ja olla pitämättä mitään arvokasta ja/tai herkkää esillä. Oman puoleni ainoa tapetoitu huone on jo rajattu kissojen alueen ulkopuolelle, muita huoneita ei auta kuin pestä. Onneksi Paju on paljon maltillisempi merkkailija kuin edeltäjänsä.

Kiitos ja näkemiin, ehkä puolen vuoden päästä jaksan taas inspiroitua bloggaamaan. Tai sitten en.

Tsiljoona pentukuvaa

2011-08-08T17:01:00.001+03:00

Aika kulkee siivillä pentujen kasvua ja kehitystä seuraillessa, kaikkihan sen tietävät. Nyt kesälomalla on onneksi ollut aikaa kunnolla seuraillakin, etenkin nyt, kun pennut ovat muutaman päivän ajan päässeet vapaasti ja luvan kanssa isojen puolelle päiviksi. Jo ensimmäisenä päivänä sähinä ja murina oli vähäisempää kuin oletin, aikuiset pitäytyivät poissa pentujen tieltä ja välttivät kontaktia. Nyt maatiainen ja Myrsky ovat ottaneet EVVK-kannan eivätkä juuri piittaa pentujen hössötyksistä, poikien ja Ilanan mielestä pennut ovat edelleen haisevia ja ärsyttäviä ja saisivat mieluiten painua sinne mistä tulivatkin, mutta nekin tyytyvät välttelemään pentuja.

Yksi ihanimmista suuremman reviirin ihmeistä on Ikeasta ostettu "säilytyshyllykkö", joka onkin nimenomaan pentuja ajatellen ostettu. Siitä tuli kerrasta hitti ja kuvasin riehumisista pari videotakin. Näillä nettiyhteyksillä en saa sitä ainakaan vielä ladattua Bloggeriin, mutta koetan myöhemmin uudelleen. Surkealaatuinen kuva on kuitenkin esittää.

Hyllykkö pääsi tosin turvallisempaan paikkaan tämän kuvan ottamisen jälkeen:

(Horus kiipeää hyllykköä pitkin tutkimaan yläkaappia.)

Olen yleensä pyrkinyt rokottamaan pennut myöhemmin kuin 8-viikkoisena, mutta tällä kertaa en voinut olla ollenkaan varma, saivatko kaikki, osa tai yksikään pennuista arvokasta ternimaitoa. Ensimmäinen vuorokausi oli sellaista härdelliä, etten todellakaan tiedä saivatko emonmaitoa syödäkseen. Siksi siis varhainen rokotus, joka käytiin vajaa viikko sitten hakemassa. Pari pentua oli lääkärin pöydällä häntä pörrössä, mutta urheasti ottivat piikin vastaan ja ensimmäinen naukaisu koko matkan aikana kuului vasta kotiin palattaessa.

Hades eli Lucifer, Harmonia eli Leenu, Helios eli Punkki ja Hera ovat löytäneet jo omat kotinsa, Horusin eli Marsun ja sijoitustyttö-Hekaten kohtalot ovat vielä aika avoinna. Kyselyjä on tullut aiempia vuosia huimasti enemmän, ja pahoitteluni heille, joille olen ei-oota joutunut tarjoamaan. Hirmu mukavat kodit on varatuille pennuille tiedossa ja aivan varmasti muillekin, kunhan tilanteet selviävät. Yritin ottaa porukasta kuvia aiemmin päivällä, mutta Luciferista on sukeutunut aika taitava photobomber.

Osasi se olla nätistikin.

Olen onnistunut huonosti saamaan kuvia täplikkäiden parhaista puolista eli täplistä. Punkista on muutama, mutta nekin "väärältä" puolelta. Eivät kuvat nytkään kovin hienosti onnistuneet, mutta onpaha todisteita siitä, että Hekatella on täplät ja Punkilla hienot klassiskiemuratäplät etenkin vasemmalla kyljellä.

Vaikka ikää on jo huimat 9 viikkoa ja itse kukin alkaa itsenäistyä, maito kelpaa vielä ja silloin tällöin sisaruksia on ihan pakko halata.

Hoot 3 viikkoa

2011-06-26T22:53:00.003+03:00

H-pentueen lapsosista on kasvanut jo isoja kissanalkuja näiden kolmen viikon aikana, pirteitä ja äänekkäitä tapauksia. Viima on ollut alkuvaikeuksien jälkeen esimerkillinen emo ja se pitää hyvää huolta pennuistaan, muistaen välillä pitää pieniä lomareissuja aikuisten puolellakin.

Viimalta ei ilmeisesti tule tarpeeksi maitoa, tai sitten olen lisäruokinnalla tahtomattani pitänyt maidontarpeen ja siten myös sen tuotannon pienenä, joten olen joutunut edelleen ruokkimaan pentuja pullosta. Tällä hetkellä vain n. 3-4 kertaa päivässä, sillä kyllä Viimalta kuitenkin jonkin verran maitoa tulee. Muutama pentu on jo maistellut kiinteää, yksi jopa hoksasi, että sitähän saa tästä äipän lautaselta.

Pennut ovat kasvaneet ja kehittyneet silmissä, ja jokaisesta alkaa tulla esiin joitain viitteitä luonteenpiirteistä. Esimerkiksi siamilaistyttö on kauhea menijä, tohottaa eteenpäin häntä pystyssä ja hakeutuu ensimmäisenä luokseni kun menen pesälle. Musta poika on armoton tappelija, silloin kun sen ei ole nälkä, sen ei todellakaan ole nälkä ja se myös näyttää sen. Kilpparitäplikäs taas on vähän neiti. Kun muut kiipeävät pesän kynnyksen yli, se monesti kiljuu täyttä kurkkua, kunnes joku nostaa sen ulos. Kaikki pennut ovat kyllä reippaita ja rohkeita, voi johtua suuresta sosiaalistamisen määrästä ihan vastasyntyneestä lähtien, yleensähän pentuja ei tule juuri käpälöityä ensimmäisten viikkojen aikana.

Ulkonäöllisesti pennut ovat jälleen kerran hyvin heterogeenisiä, eikä niitä välttämättä saman pentueen pennuiksi uskoisi. Hyvä niin, sehän tarkoittaa sitä, että perimässä on paljon erilaisia geenejä, jotka arpoutuvat pennuille.

Ohessa video pennuista päivää vaille 3-viikkoisina. Toinen video löytyy kissalan Facebook-sivulta osoitteesta https://www.facebook.com/pages/Ancient-Oriental-Shorthair/124183570960354

H-pentueen jytky

2011-06-13T17:44:00.003+03:00

Ei ihme, että Viima kunnostautui ruokavarkaana etenkin tiineyden loppuvaiheessa. Kuusi niitä tuli. Kuusi! Hirmuisen pieniä olivat aiempiin pentueisiini verrattuna, niin että pentueen isoin 88-grammainen vaikutti jopa jättiläiseltä - olihan se yli 10 g suurempi kuin seuraavaksi isoin. Sopii vain katsella peiliin sen ruoanrajoittamisen suhteen... Kaikki pennut olivat tosin hyvin virkeitä ja eloisia heti alusta lähtien, vaikka neljä viimeistä saatiinkin maailmaan keisarileikkauksen avulla. Viiman kohtu alkoi vuotaa runsaanlaisesti toisen pennun synnyttämisen jälkeen ja röntgeneissä näkyi verenvuodon aiheuttama samentuma ja kahden pennun selkärangat, joten loput päätettiin leikata ulos. Voin myöntää, että oli aikamoinen shokki kuulla, että pentuja oli kohdussa ollutkin vielä neljä.

Historia toisti itseään, ja kuten keisarileikatun G-pentueen jälkeen, myös tällä kertaa emo oli aika pihalla ensimmäiset päivät. Viima repi kaikki ulkoiset tikkinsä heti ensimmäisenä päivänä eikä malttanut millään rauhoittua imettämään pentuja, vaan oli jatkuvasti raahaamassa niitä ympäri pentuhuonetta, osaamatta päättää mihin pentunsa veisi. Sille tarjottiin useampi pesävaihtoehto, mutta mikään ei kelvannut. Viimeinen niitti oli se kun Viima hyppäsi pentu suussa ovenkahvaan päästäkseen ulos pentuhuoneesta. Pidin Viimalla jonkin aikaa kauluria, jottei se pääsisi avaamaan haavaansa, mutta siitä ei seurannut kuin lisästressiä Viimalle, pennuille sekä minulle. Otin käyttöön Kissankasvattajan käsikirjan vinkin emon ja pentujen häkittämisestä, jos emo kantelee pentujaan jatkuvasti. Juuei. Viima yritti tunkea pentuja kaltereiden välistä ulkopuolelle, joten sekin keino hylättiin alkuunsa.

Viiman kasvattaja Katja antoi neuvon, että emo pitää päästää etsimään mieleisensä pesäkolo sieltä mistä se itse haluaa, ja itsepäisen Viiman tuntien se ei olisi hevillä luovuttanut kamppailuaan. Kokeilimme neuvoa ensin pienessä mittakaavassa alkuperäistä pentuhuonetta isommassa huoneessa, johon viritin mm. Soilen tupla-Sturdin. Sinne Viima pentuinensa asettuikin, ja kun vähän ajan päästä sille avattiin ovet koko kämppään, se päätyi pysymään Sturdissa. Ah autuutta!

Viiman alun sähläys ja suuri pentumäärä johtivat siihen, ettei Viimalta tullut tarpeeksi maitoa pennuille. Niinpä sitä on taas ruokittu pennut käsin muutaman tunnin välein, ja vaikka pennut ovat sitkeästi nisällä, eivät ne selvästikään saa tarpeeksi maitoa emolta. Äitini jäi pentujen ensimmäiseksi elinviikoksi auttelemaan sekä pentujen- että taloudenhoidon kanssa, mistä olikin korvaamattoman suuri apu. Nyt pennut ovat kasvaneet kiitettävästi, simskupossut etenkin.

eStella NY

2011-05-30T22:42:00.006+03:00

Olen jo pienestä pitäen tykännyt kaikenlaisista käsitöistä ja käsillä tekemisestä, ja opiskelenkin tällä hetkellä sisustustekstiiliartesaaniksi. Pari viikkoa sitten mainitsemani projekti on siis tässä: eStella NY. Se on pieni muka-firma, jonka nimissä suunnittelen ja valmistan - yllätys yllätys - kissatekstiilejä. NY-yritys on periaatteessa ihan oikea yritys, joka toimii kuten muutkin yritykset, mutta sillä ei ole Y-tunnusta tai ALV-velvollisuutta ja se on voimassa vain vuoden. Tästä syystä eStella NY:kin lopettaa toimintansa loppuvuodesta. Ideoita on syntynyt vaikka kuinka paljon, eivätkä läheskään kaikki ole vielä toteuttamisvaiheessa. Joitain tuotteita on jo syntynyt ja niistä maistiaisia:

Turkoosi kruunupesä sekä Ilana ja Paju mittakaavamalleina

Tummanpunaiset näyttelyverhot kullanvärisellä painatuksella

Saalis- ja potkuleluja

Kissakasseja

Yrityksen kotisivut löytyvät osoitteesta http://estellany.nettisivu.org/ ja sinne saa kernaasti mennä tutustumaan tuotteisiin ja antaa palautetta! Blogikin on suunnitteilla, kunhan saisi aikaiseksi.

eStella NY löytyy myös Facebookista: https://www.facebook.com/#!/pages/EStella-NY/

Viiman H-pentue

2011-05-20T19:12:00.006+03:00

Luvattua päivitystä Viiman astutuksesta ja tiineydestä. Kävimme maaliskuun lopussa Viiman kanssa häämatkalla Limingassa Hansin komean punatabbynaamio-pojan Toivon luona. Alku oli perinteiseen tapaan tuskastuttavan hidas Viiman äkistessä ja öristessä innokkaalle kollille. Ja vihdoin kun Viima alkoi lämmetä, Toivolta loppui puhti edes yrittää. Sillä oli perinteiseen ekakertalaisen tapaan hieman sihtausongelmia, joten sanomattakin on selvää, että ei sitä söhäämistä loputtomiin jaksa. Kuin ihmeen kaupalla pari sai kuin saikin kaksi astumista aikaan. Räpellyksen takia odotukset eivät olleet kovin korkealla - toiveet sitäkin enemmän. Toivo aloitti merkkailun pian Viiman lähdön jälkeen ja menetti siitä hyvästä pallinsa. Hyvä niin, sillä jos se olisi tullut merkkailussa isäänsä ja saanut jatkaa sitä määräämättömän ajan, voi olla että isänsä lailla siitä olisi tullut merkkaileva kastraatti.

Viiman painonnousu oli alusta lähtien hyvin nihkeää, ensin se menetti yli 100 g painostaan ja saavutti astutuksenaikaisen painonsa vasta kuuden tiineysviikon tienoilla. Vertailuna mainittakoon, että edellisellä kerralla sille oli kuuden viikon kohdilla tullut jo n. 800 g lisäpainoa. Toisaalta, edellisellä kerralla se keräsi paljon myös ihan ehtaa ihraa, tällä kertaa se on hoikistunut ja kasvattanut vain vatsaansa.

Viimalla on selvästi aivan hirveä nälkä, ihan koko ajan. Olen tietoisesti rajoittanut sen syömistä sen verran, ettei se syö itseään ihan samanlaiseksi palloksi kuin viime tiineysaikanaan. Viima itse vain on eri mieltä ja on valmis ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Se on varastanut keittiön kaapeista kissanruoan lisäksi mm. keksejä, munkin, sokeria ja kahvia. Kyllä, kahvia. Ohessa todistusaineistoa.

Viiman takia olemme joutuneet lukitsemaan keittiön ruokaa sisältävät kaapit lapsilukoilla. Aina lapsilukotkaan eivät riitä. Viima on ollut niin nälkäinen, että jopa aiemmin pahalta haisseet ja ällöttävät kämppiksen kissat ovat olleet siedettäviä, kun ruoasta on kyse. Se oli eräänä päivänä omatoimisesti murtautunut Soilen puolelle ruokaa etsimään, ja sittemmin siitä huvista on tullut lähes jokapäiväistä. Pari kertaa se on saanut kaivettua märkäruokapussit esille ja hyvässä yhteisymmärryksessä repinyt ne tsiljoonaksi palaseksi Soilen kissojen suosiollisella avustuksella. Tänään yllätin sen dyykkaamasta väärän puolen roskista. Sain lavastettua murtautumistilanteen - ruoalla houkuttelemalla, tietenkin.

Viima voi siis erittäin paksusti, ja vaikken suurta pentuetta odotakaan, niin kyllä niitä pentuja muutama on, huonosta painonnoususta huolimatta. Laskettu aika H-pentueelle on 5.6. tienoilla ja täytyy vain toivoa, että Viima hoitaa tämän synnytyksen yhtä hienosti kuin edellisenkin. Ja toivotaan, etteivät ihan kaikki pennut olisi siamilaisia, vaan että mukaan mahtuisi myös jokunen hopea(tabby)itämainen! Alla Viima vielä 44 vuorokautta astutuksen jälkeen.

Uutisöverit

2011-05-14T20:02:00.006+03:00

Jälleen on aikaa vierähtänyt ja vaikka mitä raportoimisen arvoista tapahtunut. Jotta tekstiä ei tarvitse tuntikaupalla scrollata, pidetään asiat tiiviinä.

Ensinnäkin, Gaia ja Galene muuttivat pari kuukautta sitten yhteiseen kotiin, Gaia sijoituskissaksi. Jenny kävi TUROKissa 16.-17.4.2011 tyttöjen kanssa näyttäytymässä, lauantaina mukana olivat molemmat ja sunnuntaina vain Galene eli Pipa. Gaia oli Eric Reijersillä, ja hän tykkäsi Gaiasta muuten, mutta valkoisen määrästä tuli paljon sanomista. Yllättäen, onhan Gaialla toki varpaissa ja vähän rinnassa valkoista... Tuomarikin harmitteli ettei itämaisilla ole mitted-kuviota sallittujen valkolaikkukuvioiden joukossa, mutta antoi sentään säälistä EX1:n, vaikka pohti OH:ta. Gaia otti elämänsä ensimmäisen näyttelyn ihailtavan tyynesti ja hurmasi tuomarin kiipeämällä syliin. Hyvä mieli jäi!

Galene oli lauantaina Michael Edströmin pöydällä, eikä sillä ollut vaikeuksia saada EX1-tulosta, vaikka Pipa ei käyttäytynytkään yhtä mallikkaasti kuin siskonsa. Epämääräistä äninää, örinää ja suhinaa kuului lähes koko ajan, ja se oli luultavimmin syynä siihen, ettei jatkoon ollut asiaa, vaikka se oli tuomarillaan ainoa pentu. Koska Gaiakin oli oman tuomarinsa ainoa pentu ja jäi luonnollisesti myöskin nominoimatta, ei lauantaina ollut lainkaan kategorian parasta pentua. Sunnuntaina Pipan tuomarina oli Dorte Kaae, ja vaikken minä ollut enää sunnuntaina paikalla, niin kuuleman mukaan Dorte piti Pipasta ja käyttäytyminenkin oli jo parempaa kuin edellisenä päivänä. Näin ollen Pipa taas ainoana pentuna tuomarillaan nominoitiin, ja koska toiselta tuomarilta ei tullut toista pentua paneeliin, niin Pipa oli tällä kertaa kategorian paras pentu. Pipan näyttelyura tulee ilmeisesti jatkumaan, joten sitä näkee näyttelyissä toisinaan.

Gaia ja Eric Reijers:

Pipa ja Michael Edström:

Näyttelykuvat: Pekka Savolainen

Glaukia eli Törö etsi puolivuotiaaksi asti omaa kotiaan, mutta vihdoin sekin hurmasi sen oikean kodin itselleen ja muutti viikko sitten. Ensimmäiset päivät olivat menneet varovasti Törön pikkuhiljaa rohkaistuessa, ja saa nähdä miten käy kun tänä viikonloppuna kotiin saapuvat maatiaisveljekset leikkikavereiksi. Törön elämää kavereineen voi seurata Snabelbacka-blogista.

Ainoa vielä kotona oleva G on siis Paju-poika, joka odottelee vielä jokusen hetken muuttoa uuteen kotiinsa. Pajua voi kysellä siitokseen parille kivalle naaraalle, mikäli astutus olisi muutaman kuukauden sisään ajankohtainen. Pajulla ei ole vielä minkäänlaisia miehistymisen merkkejä (ja hyvä niin!), mutta eiköhän se minun tuurillani ennen muuttoaan nekin hommat hoksaa. Merkkailua ja jodlausta niin jopa onkin taas kotoisaa.

Viima tiineysajan hölmöilyineen ansaitsee jo ihan oman postauksensa, mutta mainittakoon sen verran, että se on astutettu 44 vuorokautta sitten ja on ilmeisen tiine. Kesäkuun aluksi odotellaan siis Viiman ja Toivon pentuja!

Tänä keväänä olen ollut täystyöllistetty projektin kanssa, jossa saan mahdollisuuden yhdistää kaksi rakkainta harrastustani. Siitäkin lisää lähiaikoina. :)

Ensimmäinen pentu uunista ulos

2011-02-27T22:21:00.007+02:00

G-pennuista ensimmäinen muuttaja oli Siiri eli Ancient Galatea, joka muutti uuteen kotiinsa koiralauman keskelle viikko sitten. Se on sopeutunut uskomattoman hienosti, muutaman päivän jälkeen se ei arastellut koiria enää yhtään.

Siiri on pysynyt ihan samanlaisena riiviönä kuin se oli täälläkin.

Kuvat on ottanut Anne Talasmäki. On aina niin ihanaa ja sydäntälämmittävää kuulla, että pentu on päässyt aivan nappikotiin.

PRA - Polttava puheenaihe

2011-02-25T20:52:00.001+02:00

Olen viimeiset kuukaudet seurannut mielenkiinnolla keskustelua PRA:sta (etenevä verkkokalvon rappeuma). Tieto siitä, että itämaisillakin roduilla esiintyy PRA:ta tuli ainakin suurimmalle osalle kasvattajia aika puun takaa, allekirjoittaneellekin. PRA on siis väistyvästi periytyvä silmäsairaus, joka johtaa ennen pitkää kissan sokeutumiseen. Minulla oli taannoin epäilyksiä siitä, että Viima saattaisi olla kantaja, sillä sen suvussa todettiin yksi PRA-tapaus. Viima on nyt 3-vuotias ja kiipeilee ja loikkii tasoille, availee keittiön yläkaapitkin ruoanhimoissaan ja on muutenkin varsin eläväinen. Elokuussa tapahtunut muuttokin sujui Viimalta aivan normaalisti, joten sairaaksi en sitä epäillyt, vaan lähinnä kantajuuden takia halusin ottaa siitä DNA-testin PRA:n varalta. Tulos olikin aika shokki - Viima on sairas. Kävin sen kanssa silmäpeilauksessakin tuloksen saamisen jälkeen ja sieltä löytyi PRA-muutoksia, joskin näkö on edelleen suhteellisen hyvä. Vieläkään ei ole mitään merkkejä siitä, että esim. hämäränäkö olisi huonontunut, vaan edelleen se pimeässäkin kyttää Soile-kämppiksen kissoja lasisen välioven takaa.

Olen miettinyt ja pohtinut Viiman jatkokäyttöä puutumiseen asti. Sillähän on Hansin kanssa yksi pentue, joka oli täynnä poikia, enkä saanut kaipaamaani naarasta jatkoon. Jos Viima jäisi eläkkeelle, menettäisin klassis- ja hopealinjani, ja jos sillä tehtäisiin vielä pentue, sairaus siirtyisi eteenpäin. Loppumattoman vatvomisen jälkeen olen (ainakin toistaiseksi) tullut siihen tulokseen, että haluaisin Viimalta vielä yhden pentueen. Kollin olisi EHDOTTOMASTI oltava PRA-negatiivinen, jolloin pennuista tulisi PRA-kantajia, mutta ne eivät koskaan sairastuisi. Tämänhetkisen tiedon mukaan Suomessa testatuista itämaiskissoista 37% on kantajia, joten onhan niitä kantajia jokunen muutenkin. Ei tietenkään ideaali tilanne, kaukana siitä, mutta tällaiseen päätelmään olen tullut, enkä halua sitä salailla.

Vaatimukseni kollin suhteen eivät suinkaan päättyneet PRA-negatiiviuteen, vaan niitä on aina pitkä lista. Sopiva kolli löytyikin yllättävän läheltä ja jouduin joustamaan vain yhdestä asiasta - itämaisuudesta. Hans sai kolleiluaikoinaan vain yhden pojan oman kasvatukseni ulkopuolella (yhteensä 2 pentuetta, Feanorian- ja Orifame-pentueet), Feanorian Dose of Hopen eli Toivon, punatabbynaamion siamilaisen. Suunnittelin aikoinaan Viiman ensimmäiseksi sulhoksi Toivon isoisää Riksiä (Yrttitarhan Etruskisahrami), mutta Hansin varhainen kypsyminen aikaistivat suunnitelmia Hansin osalta ja Riksi jäi käyttämättä. Toteutuessaan Viiman ja Toivon pentue olisi unelmien täyttymys. Saisin Hansin linjat takaisin omaan kasvatukseeni, haaveilemani Riksin sukutauluun, sekä mahdollisesti punaisia pentuja, joista salaa haaveilen. Kaiken lisäksi Toivo on klassisen kantaja kuten Viimakin, joten sieltä saattaisi tulla jopa klassisia tabbyja. Ja vaikka olemme Feanorian-Tintin kanssa tehneet jo paljon yhteistyötä puolin ja toisin, pentueen sisäsiitos- ja sukukatokertoimet olisivat verrattain alhaiset.

Suunnitelmat ovat toki aina vain suunnitelmia ja joskus luonto päättää toisin. En voi kutsua itseäni taikauskoiseksi ihmiseksi, mutta jo suunnitelmien julkaisu tuntuu siltä kuin tökkisi pesismailalla kohtalon mehiläispesää. Tulevaisuus näyttää miten käy vai käykö mitenkään, mutta Toivo elää. :)

Kolmen kuukauden rajapyykki ohitettu

2011-02-08T17:59:00.005+02:00

Niin se aika vain kuluu, ja nyt on kulunut (jo vähän yli) kolme kuukautta G-pentujen syntymästä. Vaikeasta alusta huolimatta kaikki pennut säilyivät hengissä, josta olen todella onnellinen. Tähän mennessä olen menettänyt vain yhden elävinä syntyneistä pennuista ennen luovutusikää, saavutus kai sekin. Ensi viikolla pitäisi mennä hakemaan pennuille tehosterokotteet ja eläinlääkärintodistukset, ja sitten ne olisivatkin muuttovalmiita.

Tässä vaiheessa varattuina ovat tosin vasta Siiri ja Paju, joista Paju tulee todennäköisesti jäämään kotiin vähän pidemmäksi aikaa. Kolme pentua etsii vielä omaa kotiaan, Pipa ja Törö lähinnä lemmikkikotia ja Gaia yhteistyökykyistä ja luotettavaa sijoituskotia.

Minni lähti kotiinsa reilu viikko sitten ja se on nyttemmin steriloitukin. Kiitos vielä Annelle ja perheelle hedelmällisestä yhteistyöstä! Emon lähdön jälkeen pennut ovat vaatineet moninkertaisesti huomiota, ja jotkin luonteenpiirteet ovat tulleet paremmin esiin. Esimerkiksi Törö oli aiemmin vähän muiden varjoon jäävä, ns. ihan kiva pentu, mutta nyt siitä on kuoriutunut aivan hurmaava neitokainen. Se narisee kun on asiaa, lykkää pyllynsä syliin ja alkaa pienestäkin kosketuksesta kehrätä kovaäänisesti. Sillä on myös tapana nuolla sormiani minuuttikaupalla.

Viikon ajan olen yrittänyt yhdistää pennut aikuisten kissojeni kanssa - aiemmin se ei ollut vieraan Minnin takia mahdollista. Laihat ovat tulokset. Viima, joka yritti aikoinaan imettää Ilanan viimeisiä pentuja, rähisee pennuille ja hyökkii päälle. Pennut luonnollisesti pelästyvät, eikä tutustumisesta tule mitään. Olen päätynyt siihen, että Viima saa kiroilla ihan ylhäisessä yksinäisyydessään eristyksissä kun pennut tutustuvat muuhun laumaan, ja se näyttäisi toimivan. Hieman kuuluu murinoita ja sähinöitä, mutta pääsääntöisesti pennut tutkailevat mielenkiinnolla ja aikuiset vain katsovat, etteivät ne tule liian lähelle. Pieniä ongelmia tuottaa Viiman taipumus avata ovet, joten kauaa se ei eristyksissä viihdy.

Ohessa vielä sunnuntain auringonpaisteessa otettuja kuvia.

Siiri ja Paju nautiskelevat auringosta.

Törökin osaa olla söpö!

Gaia katselee ikkunasta ulos.

Pipa metsästää sorminukkepupua.

Geet 9 viikkoa

2011-01-06T15:09:00.006+02:00

G-pennut ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että maailmanvalloitus on tullut hyvinkin ajankohtaiseksi. Pennut ovat olleet täysin eristyksissä emonsa kanssa työhuoneessa, sillä emo ei ole omille kissoilleni (enää) tuttu, ja näin ollen väkisin tutustuttaminen aiheuttaisi vain ylimääräistä stressiä puolin jos toisin. Ongelmaksi tässä järjestelyssä on muodostunut se, että ulkomaailma on alkanut kiinnostaa pentuja äärettömän paljon, eivätkä ne enää halua homehtua yhdessä ainoassa huoneessa. Ne livahtelevat joukolla ovenraosta toiselle puolelle ja kipittävät tomerasti häntä pystyssä tutkimaan uusia paikkoja, vaikka vastassa on viisi isoa kissaa. Myrsky ja Hans ovat käyneet karanneita pentuja nuuskimassa ja todenneet että "Jaa, tämmöisiä taas". Muut pysyvät kauempana ja vähän sähisevät pikkukissoille. Tarkoituksena on tutustuttaa pennut ja aikuiset toisiinsa kunhan Minni-emo palaa kotiinsa.

Pennut täyttivät tänään jo 9 viikkoa, ja sen kunniaksi voisikin esitellä kutakin sydämenvaltaajaa vähän lähemmin.

Ancient Galene

Pipa sai kutsumanimensä siitä, että se matkasi ensimmäisenä yönään pipossani eläinlääkärille odottamaan sisarustensa syntymää. Pipa ei ole ihan penaalin terävin kynä, se on lähes poikkeuksetta viimeisenä ruokakupilla kun ei raukka heti hoksaa, että murkinaa olisi tarjolla. Ulkonäöltään Pipa on ollut alusta asti tasapainoisin ja ns. ison kissan näköinen elegantti neito. Pipassa on eniten valkoista, joten se saattaa jopa juuri ja juuri täyttää bicolorin vaatimukset.

Ancient Galatea

Siirin nimesi kämppikseni Soile, se on kuulemma ihan Siirin näköinen. Sen värin kanssa on ollut pohdintaa poikineen, alussa se ei näyttänyt oikein minkään väriseltä, mutta kanelina sitä pidin. Nyt kasvettuaan se on tummunut hurjasti ja näin ollen siitä tuli Gaia-siskonsa ohella suklaa. Aiemmat suklaat Ancientit ovat olleet sävyltään aivan erilaisia, tummempia ja lämpimämpiä, mutta eiköhän näistäkin ihan oikeita suklaita kasva. Siiri on kova vastus painikavereille, sillä on puruvoimaa kuin pienellä terrierillä, eikä se tahdonvoimallaankaan jää kovin huonoksi kakkoseksi.

Ancient Gaia

Gaia on tylsästi vain Gaia, eli Äiti Maa. Sanomattakin siis selvää, että toivon nimen olevan enne ja Gaian olevan yhtä hedelmällinen kuin kaimansa kreikkalaisessa mytologiassa. Se viehätti minua alleviivatulla tyttömäisyydellään hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien, Gaia on hyvin feminiininen keijukainen. Siirin tavoin Gaiankin väri oli ensimmäisinä viikkoina kaikkea muuta kuin selkeä. Aluksi en edes huomannut että Gaiakin on olevinaan bicolor, sillä on vähiten valkoista koko pentueessa - takajalat ja 7 etuvarvasta sekä pieni läntti rinnassa. Gaian tapa leikkiä on omintakeinen, se pitää suutaan auki ja toivoo, että jotain sinne osuisi jotta saisi puraista. Pöljän näköistä, mutta niin hellyttävää. Gaia etsii sijoituskotia, mieluiten Salon lähimaastosta, mutta myös kauempaa.

Ancient Gelos

Pajun elämän alku oli vähän vaikea. Se oli syntymäpainoltaan pienin (76 g), eikä emon sopeutumisvaikeudet äitiyteen auttaneet asiaa. Minnin maito ei riittänyt viidelle pennulle ja koska Paju oli pienin, se jäi monesti alakynteen ja sille piti antaa välillä maidonvastiketta. Mutta niin se vain synnynnäisellä sinnillä ja pirteänä kasvoi kasvamistaan, ja kutsumanimensä se sai taipuisan ja vaikeasti katkeavan kasvin mukaan. Paju on söpö kuin sika pienenä, vaikka valkoista sillä ei ole ihan oikeaksi bicoloriksi asti, eivätkä täplät ole täpliä vaan epämääräistä suttua. Luonteeltaan se on aivan valloittava - sosiaalinen syliinkiipeilijä ja vähän höpsö, räpsyttelevät silmät saavat sen kovin hämilleen.

Ancient Glaukia

Törö sai nimensä siitä, että se nyt vaan on vähän törö, motipääksikin kutsuttu. Törö on kiltti killittelijä, ja sillä on millä killitellä! Se ottaa sisarustensa iskuja vastaan kärsivällisesti, mutta kun hermo menee niin sen kyllä kuulee. Väriltään Törö poikkeaa aiemmista ruskeatäplikkäistäni, sillä Törö kuten muutkin pentueen pennut on aika viileänsävyinen, eikä sillä ainakaan vielä ole niin paljoa rufismia kuin aiemmilla ruskeatäplikkäillä kasvateillani.

Vapaus!

2010-11-30T16:58:00.003+02:00

G-pennut täyttävät pian jo neljä viikkoa ja kehitys on huimaa. Muutamat pennut ovat jo oppineet kiipeämään pentulaatikosta ulos ja pelkästään eilisen aikana opittiin kaksi uutta asiaa: Pissata voi ilman äidin apuakin, ja isojen kissojen ruoka on hyvää! Tarjosin sormenpäästä maistiaisia emon ruoasta, ja yllättäen ainoa poika ja kanelitäplikäs bicolor tykkäsivät niin hurjasti, että sormi meinasi mennä mukana. Tähän päivään mennessä on vain yksi pentu, joka ei edelleenkään suostu maistamaan kiinteää.

Tämän pentueen kasvu on ollut sen verran nihkeää edellisiin pentueisiini verrattuna, että kiinteän syöminen on suuri helpotus. Minnillä ei taida maito riittää tasaisesti viiden pennun pentueelle, joten melkein joka punnituskerralla on joku joka ei ole syönyt tarpeeksi. Kohtapa ei tarvitse moisesta enää huolehtiakaan, kun pennut alkavat syödä kiinteää ruokaa yhä enemmän (toivottavasti ilman ripuleita tai muita vatsavaivoja!) ja maito jää pikkuhiljaa jälkkärin asemaan. Painonnousujen lisäksi viimeisen viikon aikana huolena on ollut lievä silmätulehdus. Se alkoi parista pennusta mutta on tarttunut nyt kaikkiin vesihauteista huolimatta. Rähmä ei tosin missään vaiheessa ole ollut liimamaista tai kellertävää, vaan ruskeaa koppuraa. Tänään on tropit noudettu silmiin, joten toivottavasti tästäkin päästään vihdoin.

Minni on viime päivät muutellut pentujaan ahkerasti pesästä pesän viereen tai sängyn alle, ja nyt kun pennut kerran osaavat itsekin kiivetä pois ja terhakkuuskin on jo hyvällä mallilla, niin tänään koitti lopullinen vapaus pentulaatikon rajoituksista. Vaihtoehtoisia pesiä on aseteltu jos jonkinmoisia, joten eiköhän sieltä lempipaikat löydy.

Alla vielä video pentujen viimeisistä hetkistä pentulaatikkoon suljettuina.

Kävimme Soilen kanssa viime lauantaina piipahtamassa TUROKin näyttelyssä ja näin ollen myös Siam-Orient kissayhdistyksen järjestämässä itämaisten rotujen erikoisnäyttelyssä. Kissoja oli paikalla todella huima määrä, ja oli todella mukava tavata tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin ja vaihdella kuulumisia. Minni on alkanut vähän nirsoilla ruoan kanssa (tuntematon ilmiö minulle, omat kissani syövät vaikka pieniä kiviä, jos on vaarana että kaveri saa enemmän...), joten mukaan tarttui myös kassillinen märkäruokia.

G-pentue

2010-11-10T17:47:00.007+02:00

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kirjaimellisesti. Tai jollei aivan myrskyinen, niin ainakin hyvin tuulinen. Minni alkoi vuotaa keskiviikkoiltana, joten ryhdyimme Soile-kämppiksen kanssa odottelemaan tositoimia. Varsinainen synnytys alkoi ja eteni suhteellisen hitaasti, mutta hieman ennen yhtä varhain torstaina saapui ensimmäinen G maailmaan. Minni alkoi ponnistella lähes välittömästi ensimmäisen pennun syntymän jälkeen, joten oletin sieltä olevan tulossa seuraavankin, etenkin kun kellertävä kalvopussi yritti ulos. Odotuksista ja oletuksista huolimatta ponnistukset loppuivat, eikä ketään kuulunut. Viiden maissa aamuyöstä Minni alkoi olla sen verran levottoman ja tuskaisen oloinen, että soitin päivystävälle eläinlääkärille n:nen kerran, ja hän kutsui meidät leikkuupöydälle. Olin lähes varma, että synnytyskanavaan oli joku juuttunut ja kuollut, mutta toisin kävi. Loput neljä pentua olivat vielä nätisti kohdussa ja leikattiin siis ulos. Nyt jälkeenpäin on helppo jossitella, että olisiko Minni jatkanut synnytystä myöhemmin ja hoitanut kaiken hienosti itse, mutta sillä hetkellä sekä oma että Minnin hätä eivät jättäneet vaihtoehtoja.

Tämä ensimmäinen viikko on mennyt vähillä unilla, sillä Minni ei ensimmäisen vuorokauden aikana olisi millään malttanut rauhoittua imettämään pentujaan, vaan huusi jatkuvasti ihmisten perään. Ja luonnollisesti pentujen painot tippuivat. Sittemmin Minnistä on kuoriutunut tehtävälleen omistautunut emo, mutta pentujen kasvu ei siltikään ole ollut toiveiden mukaista. Pentuja on ruokittu sekä tuttipullosta että mahaletkulla (suuren suuri kiitos mahtavalle mentorille Katjalle, joka tuli kädestä pitäen opettamaan kuinka homma hoidetaan), ja vasta nyt alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että lisäruokinnasta voidaan pian luopua. *Koputtaa puuta*

Ruokinnan lisäksi päänvaivaa on aiheuttanut kahden pennun väri. Heti syntymän jälkeen oletin niitä suklaiksi, sen jälkeen liloiksi ja sitten meninkin täysin ymmälleni. Veikkauksia on tullut suklaasta, lilasta, caramelista ynnä muista, mutta tällä hetkellä kallistun eniten kaneliarvauksen suuntaan. Sävy on todella omituinen, ei niinkään kellertävä kuten kuvissa näkemilläni aikuisilla kaneleilla, mutta kuulemma jotkut voivat pentuina olla juurikin tällaisia omituisia sinertävän suklaaliloja. Pentujen kasvun myötä luulisi värin lopulta selviävän.

Ohessa pennut 4 päivän ikäisinä 8.11.2010.

Ensimmäisenä luomusti syntynyt ruskeatäplikäs bicolor tyttö.

Syntymäpainoltaan pienin kirppu, ruskeatäplikäs bicolor poika.

Pentueen suurin, viimeisenä syntynyt ruskeatäplikäs tyttö.

Omituinen pikkutirriäinen, kanelitäplikäs bicolor tyttö.

Lempinimen Tavis saanut kanelitäplikäs tyttö.

Toissapäiväisten punnitusten mukainen parivaljakko, pentueen suurin ruskeatäplikäs ja pienin kanelitäplikäs bicolor.

G-hetki lähestyy

2010-10-29T18:53:00.005+03:00

Minni saapui luokseni synnytystä odottelemaan viime lauantaina, vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Se kotiutui nopeasti, ja vaikkei se tykkääkään jäädä aivan yksin työ-/vierashuoneeseen, joka seuraavina kuukausina toimittaa pentuhuoneen virkaa, se tuntuu olevan suhteellisen tyytyväinen tilanteeseen. On ollut todella mukava tutustua Minniin kunnolla uudelleen, ja jatkuvasti näen siinä samoja ominaisuuksia ja maneereja kuin emossaan Ilanassa. Toivotaan, että se hoitaa myös synnytyksen yhtä hienosti kuin Ilana. :) Kävimme tänään eläinlääkärissä hakemassa antibioottikuurin todennäköiseen nielutulehdukseen. Rauhoittaa sitä ei voinut tiineyden takia, eikä se kovin suosiolla antanut nielua tutkia, joten veikkauksilla mennään. Joka tapauksessa antibiootit on saatu ja ne alkavat purra sopivasti ennen synnytystä.

Minnin maha on Minniin itseensä verrattuna mukavan suuri olematta kuitenkaan aivan järkyttävän kokoinen, joten odotan n. viiden pennun pentuetta, +/-1 pentu. Minni on perinyt elegantin ruumiinrakenteensa isältään Ozzylta ja se on kuin ottotätinsä Myrsky, syö ja syö muttei millään liho. Ja hyvä niin. Edellisen pentueen emolle Viimalle kertyi tiineyden aikana paljon painoa, mutta suuri osa siitä oli ihan ehtaa läskiä, toisin kuin Minnillä. Nyt Minnillä on kasassa tasan 60 vuorokautta tiineyttä, ja sen kunniaksi muutama kuva.

Huomaa onnettomat sammakkokintut turpean mahan jatkona.

Minni kellii, killittää silmiin ja leipoo ilmaa.

Esittelynäyttely ja pientä pentukuumetta

2010-10-20T10:58:00.002+03:00

Kävin Hansin ja Viiman kanssa Suomen Venäjänsiniset ry:n järkkäämässä esittelynäyttelyssä 17.10. täällä Salossa vähän promotoimassa itämaisia lyhytkarvoja. Kiltisti käyttäytyivät, vaikka esittelytilanteessa lavalla vähän venkoilivatkin. Koska tuttua itämaisporukkaa ei ollut paikalla kuten normaalinäyttelyssä, tuli seurusteltua vieraidenkin kanssa, mikä on aina mukavaa. Kaikki paikalla olleet kissat edustivat itseään hienosti, ja varmasti yleisölle jäi positiivinen kuva kissoista ja koko näyttelystä. Esittelynäyttelyissä kävisi mieluusti useamminkin, ehkä se nyt järkevien kulkuyhteyksien varrella on hieman helpompaa kuin Jurvassa.

Minni saapuu luokseni totuttelemaan uuteen ympäristöön viikonloppuna, ja laskettu aika G-pentueelle on parin viikon päästä. Minnin astutuksesta on nyt 7 viikkoa, ja painoa sille on tullut n. 1150 grammaa lisää, mikä voisi ennustella ihan hyvän kokoista pentuetta. Jättisuurta tai pienen pientä pentuetta ei koskaan toivoisi, mahdollisten riskien takia. Pienen pentueen pennut voivat kasvaa kohdussa älyttömän suuriksi, jolloin synnyttäminen on työläämpää, ja jos pentuja on monta niin ne voivat jäädä kovin pieniksi ja heiveröisiksi. Kultaista keskitietä siis toivon, Minninkin kohdalla. :) Pian pääsen näkemään Minnin ja mahansa ihan livenä ja spekuloimaan lisää.

Seinäjoki 2.10.2010

2010-10-05T21:46:00.003+03:00

Kävin Hansin kanssa pikaisesti pyörähtämässä Seinäjoen näyttelyssä viime lauantaina. Jurvasta katsoen Seinäjoki oli naurettavan lähellä, Salosta ei... Mutta olihan reissu tehtävä, sillä Seinäjoelle oli lupautunut monta Hansin jälkeläistä. Lauantaina paikalla oli tosiaan kuusi Hansin pentua: Ancient Ka (OSH ns 22), Feanorian Dabria (SIA c 21), Feanorian Daydream Charm (OSH g 24), Feanorian Dreamscape (OSH j 22), Orifame Herregud (OSH b 22) ja Orifame Huvudvinst (OSH ns 22). Oli aivan mahtavaa nähdä niin monta jälkeläistä kerralla ja päästä vertailemaan yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Aika huisia oli, että paikalla oli 4 klassista tabbya, ja kaikki siis Hansin pentuja. Olin toivonut saavani jonkinlaista yhteiskuvaa jälkeläisistä, tai edes jokaisesta erikseen, mutta jotenkin se siinä päivän aikana jäi... Syytös kohdistuu tuttuihin ympäri Suomen, aika kului kuin siivillä siinä leppoisasti naureskellen.

Faarao-pentueen Ancient Ka eli Kake teki näyttelydebyyttinsä nyt vuoden täytettyään, eikä poika olisi voinut rennommin käyttäytyä! Kake on jatkanut chillailulinjaa myös omassa kodissaan, sitä saa pyöritellä ihan miten haluaa, ja toinen vain kehrää. Kakella oli myös aloittelijan tuuria, se oli tuomarillaan ainoa kastraattiuros ja näin ollen Tuomarin paras. Kaken omistajineen täytyi lähteä näyttelystä ennen paneelia, ja vasta näyttelyn jälkeen kuulin, että Kake olisi ollut myös Kategorian paras kastraattiuros, jos olisi paneeliin ilmaantunut...

Ensireaktioni Kaken nähdessäni oli että sehän on aivan kuin isoisänsä Tarmo! Silmät ovat suoraan Tarmolta perityt - väriä myöten! - ja toki sama hopeatabbyväritys tekee paljon. Kakesta sain onneksi kuvan napattua ennen kuin muut huvit veivät mennessään.

Minni tulee näillä näkymin meille synnyttämään ja hoitamaan pentunsa, vaikka alkuperäiset suunnitelmat olivatkin toisenlaiset. Suunnitelmiin tulee aina muutoksia, enkä pistä yhtään pahakseni, pääsenhän seuraamaan pentuja ja niiden kasvua kotona, monen tunnin matkan päässä olevan Vaasan sijaan. Sijoituskodille tietysti ikävämpää, ovathan he odottaneet pentuja jo jonkun tovin. Viimallekin on tehty jo uusia pentusuunnitelmia, mutta niistä enemmän sitten myöhemmin. :)

Uusia tuulia

2010-09-30T20:01:00.008+03:00

Viimeisestä päivityksestä on vierähtänyt jälleen tovi aikaa. Tällä välin on ehditty muuttaa Jurvasta Saloon, ja muuton myötä lauma kasvoi kolmella itämaistyttösellä. Rupesin ensimmäistä kertaa elämässäni kämppikseksi (tai kimppikseksi, miten sen haluaakaan ilmaista), ja Soilen mukana Saloon muuttivat myös Itämaiset ihmeet, Kaneli, Lola ja Kiipu (minulle Kinkku, Lollo ja Killeri).

Ancient G-pentuekin on nyt oletettavasti aluillaan Minnille (Ancient Erato, OSH p 24) ja Puffille (Black-Belle's Dragon Rider, OSH n 03). Tämä onkin jo neljäs yhdistelmä jolla sitä on koetettu, Meten tiinehtymättömyyden takia. Nyt on ilmeisesti kuitenkin tärpännyt, Minnille on tullut puoli kiloa lisää painoa ja laskettu aika on marraskuun alussa. Pentue on varsin mielenkiintoinen värijakauman kannalta. Mikäli käy mäihä, sinne voi syntyä lähes mitä värejä tahansa, ja jos taas tylsästi käy niin sieltä on luvassa pelkkiä ruskeatäplikkäitä valkoisella ja ilman. Kummankaan geeneistä ei voi ennustaa mitään jälkikasvun pohjalta, sillä molemmat vanhemmat ovat ensikertalaisia, eikä sukutauluistakaan voi oikein mitään päätellä. Elämme siis jännityksessä seuraavat viikot. Ohessa kuvia parin astutusreissulta, kuvaajana Vesa Kakkori.

"Tuu jo, beibi."

Varovainen suukko.

Tyytyväinen Minni.

Hansia odottaa jälleen siitosluokkaan osallistuminen POH-KISin näyttelyssä 2.10.2010. Paikalla pitäisi ennakkotietojen mukaan olla jopa 6 jälkeläistä, mikä on kolmen pentueen (yhteensä 11 pentua) isältä aika huima määrä! Etenkin kun jälkeläisistä kaksi ovat hyväksymättömiä hopeasiamilaisia. Edustusta pitäisi olla jokaisesta pentueesta, mahtavaa!

Suklaatäplikäs kasvattini Aatos etsii edelleen uutta kotia, näillä näkymin sittenkin ainoana hemmoteltuna kissana. Lisätietoja ja omistajan yhteystiedot löytyvät kotisivuiltani Aatoksen omalta sivulta.

Kodinetsintää ja ikäviä sekä mukavia uutisia

2010-07-06T21:43:00.003+03:00

Aloitetaanpa siitä tärkeimmästä, eli uuden kodin etsinnästä. 2-vuotias kasvattini Aatos, Ancient Diomedes, etsii pikaisesti uutta kotia 1-2 säyseän kissan kaverina. Se on suklaatäplikäs kastroitu uros, eikä tule enää toimeen pomottavan siskonsa kanssa. Tilanne on äitynyt niin pahaksi, että Aatos tarvitsee uuden lauman, jossa ei pirttihirmukissoja ole. Yksinäiseksi kissaksikaan siitä tuskin on, sillä se on itämaiseen tapaan seurallinen, puhelias ja aktiivinen ja tarvitsee kaverin. Aatoksen (vanha) kuva ja omistajan yhteystiedot löytyvät kotisivuiltani Aatoksen omalta sivulta.

Ikävät uutiset tarkoittavat sitä, että yksi tulevaisuudentoivoistani, Mette eli Ancient Demeter, poistuu kasvatusohjelmastani. Toiveet olivat Meten suhteen korkealla - onhan se hieno täplikäs, hopea ja klassisen kantaja todella mahtavan värisillä silmillä - mutta luonto päätti toisin. Mette astutettiin kolmesti kolmella eri kollilla ja se jäi jokaisella kerralla tyhjäksi. Joten eiköhän se hyvin pitkälti tarkoita sitä, että yrittää voi maailman tappiin asti, mutta tuloksia on turha odotella. Ja vaikka se kymmenennellä kerralla jollain ihmeen kaupalla tiineeksi tulisikin, niin eihän se missään mielessä ole linja josta kukaan jatkoa haluaisi. Hedelmättömillä tai puolihedelmättömillä linjoilla ei tee kasvatuksessa mitään, oli kuinka ihania kissoja tahansa. Tämä oli todella suuri pettymys, yhdistyihän Metessä sekä Ilanan että Tarmon linjat, mutta onhan minulla molemmilta vielä yhdet tytöt jatkossa. Toivottavasti. Mette on ollut sijoituksessa Tampereella, ja piakkoin se steriloidaan ja omistajuus siirtyy Karoliinalle. Olen todella kiitollinen Karoliinalle joustavasta ja mutkattomasta yhteistyöstä. Todella surku että se Meten kohdalla päättyi näin.

Mukavat uutiset koskevatkin pitkästä aikaa näyttelymaailmaa. Kävin Soilen kanssa kääntymässä POROKin Oulun näyttelyssä 3.-4.7. ja mukana minulla oli Hans siitosluokassa. Viikonloppu oli raskas ja väsyttävä talkoineen ja helleaaltoineen, mutta hengissä selvittiin! Tumpeloin sihteeristössäkin, mutta ehkä minusta oli jopa enemmän hyötyä kuin haittaa. Kai. Hans oli ainoana nelosten siitosuroksissa, joten kun kaikki sen kolme Feanorian-pentua saivat arvostelun, kävin molempina päivinä pokkaamassa sen pystit. Ekstramukavana yllärinä oli Hansin ja Selman sinikilpikonnatäplikkään tyttären Tyynen, Feanorian Daydream Charmin huikea menestys. Se oli molempina päivinä kategorian paras pentu, vaikka sekä lauantaina että sunnuntaina sillä oli paneelissa vastassa todella kauniit siamilaispennut. Pisteitä Hansille tuli siis ihan kivasti. :) Oli tosi mukavaa nähdä tuttuja pitkästä aikaa, toivottavasti taas pian uudestaan!

Uusi kissaenkeli

2010-06-18T21:39:00.002+03:00

Torstaina 27.5. sain ikävän puhelun. Ruotsintuontini Sina oli menehtynyt lyhyen sairastelun jälkeen. Pyysin omistajia toimittamaan Sinan Eviraan ruumiinavausta varten, ja raportin mukaan sydän siltä petti, vaikka hoitanut eläinlääkäri väläytteli FIPiäkin. Sina oli ensimmäinen tuontini, hopea- ja klassiskasvatukseni alkulähde ja sijoituskotinsa rakastettu jäsen. Jäämme syvästi kaipaamaan rauhallista ja kilttiä Sina-muoria.

R.I.P Tant Raffas Retsina, OSH cs 22
22.5.2005 - 27.5.2010

Heinäkuun alussa, tarkemmin 3.-4.7. tie vie Hansin kanssa Ouluun POROKin näyttelyyn. Tällä kertaa Hönö osallistuu vain siitosluokkaan, sekä lauantaina että sunnuntaina. Samalla tulee nähtyä Hansin toiset pennut, eli Feanorian Deet. Kuvien ja luonnekuvausten perusteella ovat aivan ihanaa porukkaa, joten innolla odotan tapaamista. Samalla näkee paljon tuttuja ja jokusen ystävänkin, mukavaa reissu tulee siis varmasti.

Vaasan Minni

2010-04-14T21:30:00.012+03:00

Sain Minnistä (Ancient Erato, OSH p 24) taannoin ainakin miljoona kuvaa CD:llä, ja ajattelin jakaa parhaita paloja muidenkin kanssa. Minnihän asuu siis sijoituksessa Vaasassa, kavereinaan neljä puolipitkäkarvapoikaa. Kastraatteja tosin kaikki. Minnille on suunnitteilla tänä vuonna pentue, mutta tarkempi ajankohta riippuu monista asioista. Vielä se on kuitenkin naimaton neiti.

Itämaisen luonnekuvausta à la Minni:

Itämainen löytää aina talon parhaat nukkumapaikat.

Itämainen on loputtoman kiinnostunut ympäristöstään.

Itämainen kaipaa seuraa lähes jatkuvasti.

Itämaisella on suunnattoman suuri ego.

Itämaiselle on luontaisinta nukkua joko päällä tai alla...

... mutta myös vieripaikka kelpaa, jos muuta ei ole tarjolla.

Suuret kiitokset kuvista Annelle & perheelle!

Takaiskuja

2010-03-27T21:02:00.004+02:00

Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Joku viisas on sen keksinyt. Edellisessä blogitekstissäni hehkutin kuinka tästä keväästä tulee oikea pentukevät. Niin varmaan juu. Mette ultrattiin tyhjäksi, eikä Viimasta tarvinnut ottaa edes röntgen-kuvaa huomatakseen, että pennut ovat imeytyneet takaisin. Tyhjää täynnä siis molemmat tytöt, se oli riemukasta se. Nyt siis näyttää siltä, että sain Hansilta vain yhden pentueen, jossa siinäkin oli pelkkiä poikia. Hanshan on jo leikattu, karvanopat lähtivät parisen viikkoa sitten. Voittajafiilis kerrassaan. Jatkosuunnitelmia on tytöille tehty ja osin myös laitettu täytäntöön, mutta niistä myöhemmin.

Hans on siis siirtynyt kastraattikerhoon, ja vaikka laulanta ja suihkuttelu ovat vähentyneet paljon, on myös paljon toivomisen varaa. Mutta päivä ja viikko kerrallaan. Yksi suuri ero Hansissa edelliseen Kollien Kolliin on palautunut leikkisyys. Nyt se saa jo ihan itsekseen pöllöilykohtauksia ja ottaa ryhmäraveihinkin osaa. Aiemminhan ihan kaikki aika meni jolkotteluun, mouruiluun ja merkkailuun.

Jos itselläni suunnitelmat Hansin osalta menivätkin hyvin pitkälti mönkään, niin ainakin muilla on onnistanut paremmin, onneksi! Hönö-Hansu tuli toista kertaa isäksi 24.3.2010, onnellinen emo on ihana Selma eli Feanorian Cherry Clafoutis (SIA h). Feanorian-kissalaan syntyi 5 pentua - 2 siamilaista ja 3 itämaista, joista peräti kaksi näyttäisi olevan klassisia tabbyja! Aivan mahtavaa. Mukavaa oli myös havaita, että Hans kantaa suklaata. Tarkempia tietoja ja oletettavasti lisää kuvia tulevina viikkoina löytyy Feanorianin kotisivuilta, käykää kurkkaamassa.

Tästä lähdettiin (Huom! Katso että äänet eivät ole koneessasi kovalla...):

Ja tähän päädyttiin:

(Kuva: Kristiina Kemppainen)

Vanhoja pentuja, vahinkopentuja ja varrottuja pentuja

2010-02-25T14:31:00.005+02:00

Tästä keväästä on odotettavissa oikea pentukevät, mikäli kaikki menee kuten näyttää menevän. Viisikuinen Kepa on edelleen vailla sitä omaa kotiaan ja saa nähdä muuttuuko tilanne mihinkään tulevinakaan kuukausina. Se kun on luonteeltaan sellainen, ettei sitä voi ihan joka kotiin luovuttaa, energisyytensä ja seurallisuutensa takia. Vaatimukset kodille eivät sinänsä ole kovat, mutta siellä pitää olla ainakin yksi kissakaveri ja ymmärrystä hieman rasavillin pojan touhuihin. Ohessa muutama uusi kuva Kepasta.

Kuten otsikosta käy ilmi, meille on mahdollisesti odotettavissa vahinkopentuja. Kerta se on ensimmäinenkin. Ilanan leikkauksen jälkimainingeissa unohdin antaa Viimalle ajoissa kiimansiirtopillerin, ja kaksi päivää myöhässä annettu pilleri oli auttamattomasti liian myöhässä. Hans pääsi astumaan Viiman seuraavana aamuna, jonka jälkeen ne luonnollisesti erotettiin. Viimalle ei ehtinyt tulla mitään kiiman merkkejä, se ei huudellut saati tarjonnut, mutta Hans etevänä poikana osasi haistaa, että nyt voisi onnistaa. Myös Kepa, tuolloin 4 kk, yritti vähän polkaista emoaan... Onneksi yritys oli aikamoista räpellystä ennen kuin ehdin väliin.

Nyt on kulunut 4 viikkoa astumisesta, eikä Viimalla ole minkäänlaisia ulkoisia tiineyden merkkejä. Sen nisät ovat vaaleat lörpöt, ja painokin on ennemmin laskenut kuin noussut. Kävin Viiman kanssa ultrassa viikko sitten, ja siellä kuitenkin näkyi ainakin kaksi alkiota. On mahdollista, että Viiman keho vielä keskeyttää tiineyden, tai on keskeyttänyt sen jo, mutta mitään en uskalla vielä veikkailla. Tie vie röntgeneihin, mikäli Viima ei osoita merkkejä puoleen taikka toiseen seuraavien viikkojen aikana.

Tärkein syy miksi Viiman olisi parempi olla olematta tiine, on että seuraava suunniteltu pentue on myöskin laitettu alulle. Ainakin toivottavasti. Sijoitusnaaraani Mette kävi Hansin luona kylässä pian pari viikkoa sitten, ja tästä yhdistelmästä toivomme tulosta. Häät sujuivat hyvin, vaikka aluksi Mette - luonnollisesti - antoikin kollille vähän päihin. Mette on hämmästyttävän paljon emonsa Ilanan kaltainen, sekä ulkonäöltään että maneereiltaan. Emo ja tytär tunkevat viereen kerälle, ääntelevät ja hakevat kontaktia aivan samalla tavoin. Molemmissa on vähän dominan vikaa, kuten alla olevasta Meten ja Hansin astumiskuvasta näkee. Ei näin tytöt, ei näin.

Minua harmittaa, ettei Meten loistavan vihreitä silmiä saa kovin helposti ikuistettua, jokaisessa ottamassani kuvassa väri oli todellisuuteen verrattuna kovin valju. Mutta tässä nyt pari muunlaista kuvaa.

Kirsikkana kakun päällä tarjoan kansalle lyhyen videon Kepasta. Olisin voinut liittää myös jonkin latvasta vajaan riehuntavideon, mutta teeskentelen, että Kepa on aina yhtä rauhallisen hurmaava.

Ilanan uusi elämä

2010-02-03T21:09:00.006+02:00

Ilana, suklaatäplikäs matriarkka, Ancient C-, D- ja E-pentueiden emo, pääsi hyvin ansaitulle eläkkeelle pari viikkoa sitten. Sterilisaatio sujui hyvin, vaikka sisuksista löytyi muutama sektiosta peräisin oleva kiinnike. Ilana joutui pitämään jonkin aikaa arvolleen sopimatonta viininpunaista pooloa, mutta nieli kohtalonsa kuin kuningatar konsanaan.

Ilana oli useamman kuukauden pillereillä ennen leikkausta, mikä teki siitä äksyn akan. Kun pillerihuurut alkoivat leikkauksen jälkeen haihtua, siitä tuli jälleen megaemo. Se adoptoi Kepan omakseen, kurnuttelee ja raahaa sitä vaarallisista paikoista pois -- korjaan, yrittää raahata. Nelikuista pentua ei ihan niin vain niskasta retuutetakaan, vaikka yritys olisi kuinka kova. Äksyys ei ole kadonnut mihinkään, mutta aika näyttää jääkö siitä maailmankaikkeuden suurin biatch, vai oppiiko se tavoille. Onneksi muut eivät sen mielialan heilahteluista perusta tuon taivaallista. Alla Ilana ja holhokkinsa Kepa. Ilana tuli pelastamaan pienen vauvansa kiipeilypuun korkeimmalta tasolta.

Kepa onkin tällä hetkellä ainoa vielä kotona oleva F-pentu, muut pojat ovat muuttaneet pesästä omiin koteihinsa, ja kaikilla tuntuu menevän oikein hyvin. Kake ja Tilli jäivät isänniksi tänne Etelä-Pohjanmaalle, ja Piu matkustikin kauemmas etelään asti.

Seuraavaksi otoksia Kepasta tältä päivältä kalpeassa talviauringossa:

Kepa on yksisarvinen! Tai vähintäänkin toispuoleilen poro, minne lie toinen sarvi kadonnut. Kepan silmienväri ei valitettavasti ole ihan sukunsa tasoinen, mutta kerrankos niitä pissisilmiä joukkoon eksyy.

Kepa ja Kepan onnettomat täplät. Ne ovat hyvin sijoittuneet, mutta sillä on paljon ticking-suhrua päällä, valitettavasti. Onneksi hopeinen pohja on selvääkin selvempi, ja häntä on pitkä ja kapea rotanhäntä.

Söpistelyä. Kepa on aivan mahdoton hurmuri, sen kuvaaminen on yhtä tuskaa, kun pikkumies vain puskee kaikkea kiinteää, kierii ja hurisee. Ja hymyilee! Pientä elintasovatsapussukkaakin on ehtinyt kertyä. Kröhöm.

Meten kiimaa odotellaan edelleen, eikä vain kuulu. Tässä alkaa pian ruveta kärsimättömäksi, ikäkin alkaa ensikertalaista kohta painaa. Hiljaa hyvä tulee ja lässynlässyn, eihän sitä muuta voi kuin odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.

Yhteenvetoa vuodenvaihteesta

2010-01-09T09:29:00.014+02:00

Ihan pikkiriikkisen myöhässä voisi kertoa hieman Hansin ensimmäisestä näyttelystä Laihialla, sekä tietysti muita kuulumisia, vähän vähemmän myöhässä. Kävin siis Voittaja 2009 -näyttelyssä Laihialla 12.12.2009 turistina, ihailin kauniita kissoja ja istua tönötin kun muut raatoivat assarina (terkkuja Soilelle) tai olivat muuten vaan kiireisiä. Ihan mielenkiintoinen kokemus sekin, joskin toivon, että tulevaisuudessa tuomarivalintoihin panostetaan hieman enemmän.

Sunnuntaina olikin sitten Hansin vuoro osallistua elämänsä ensimmäistä kertaa näyttelyyn. Päivä alkoi oikein mukavasti kun Hans päätti eläinlääkärintarkastuksen jälkeen olla menemättä takaisin vankilaan (=boksiin), ja pyörsi takaisin ulos juuri ennen kuin sain boksin luukun kiinni. Tulipahan sekin koettua ensimmäistä kertaa, että kissa karkaa näyttelyssä. Onneksi Hans oli vain utelias eikä mitenkään paniikissa, se lähti parin metrin päähän tutkimaan mitä hallilla oli tarjota, ja suuntasi suoraan ihmisiä kohti. Eikä tuumannut mitään, vaikka vieraat ihmiset ottivat sen kiinni ja ojensivat takaisin punastelevalle omistajalle.

Hans otti kaiken kaikkiaan hyvin rennosti, toisin kuin minä. Olin kehittänyt kaikenlaisia kauhukuvia ja pahimpia skenaarioita siitä miten Hans voisi käyttäytyä tai mitä ylipäätään voisi tapahtua. Hansin ja kasvatukseni tulevaisuus riippuisi hyvin paljon siitä, saisiko Hans sertinsä - jos ei, niin en odottaisi seuraavaan lähinäyttelyyn (kauempiin näyttelyihin en sitä jaksa viedä, sillä merkkailu hotellihuoneissa olisi todennäköisesti aivan jatkuvaa) vaan leikkaisin sen heti. Mikä tarkoittaisi sitä, että Hansin pentueet jäisivät yhteen. Olin siis mukavassa paniikissa koko aamun, ja pyysin Soilea viemään Hansin tuomarille. Oma paniikkini olisi voinut tarttua myös Hansiin, ja sittenpä olisikin kaikilla ollut kivaa. Soile vei Hansin, ja kaikilla OLI kivaa. Etenkin Hansilla. Se on jo aiemmin osoittanut taipumusta mennä aivan sekaisin ihanista tuoksuista: parfyymeista, hajustetuista rasvoista ja meikeistä, deodoranteista jne. Tuomari Satu Hämäläisellä oli ilmeisesti jotain aivan ihanaa parfyymia, sillä hetken pöydällä oltuaan Hans alkoi kieriä, puskea, tuhista ja halailla. Se yritti kirjaimellisesti uida tuomarin liiveihin. Arvostelu meni siis ihan hyvin, ja vaikka vähän hävetti niin olo oli myös helpottunut, koska jännitykseni oli aivan turhaa. Hans sai ihan mukavan arvostelun, ja kokonaisvaikutelman kohdalla Hansin luonnetta oli suurin kirjaimin kehuttu.

Alla kuva arvostelutilanteesta Markus Wikströmin ottamana, joskaan siitä ei saa ihan oikeaa kuvaa siitä, miten sekopäisesti Hans kieri ja puski.

Kävimme sunnuntaina Hansin kanssa myös valokuvaaja Elisa Putin luona otattamassa vähän edustuskuvia, kotona kun kuvaamisesta ei tule mitään, Hans ei vain osaa olla sivistyneesti paikoillaan ja poseerata. No niin no, ei se osannut valokuvaajallekaan poseerata...

"Tätä kangasta pitkin voi varmaan kiivetä kattoon asti. Kokeillaanpas."

"Jos tästä tekisi nopean loikan lattialle, aitoisi johtojen yli, spurttaisi ovelle ja murtautuisi ulos, niin saisi ehkä muutamaa tyttöä vikiteltyä."

"Tuolta valaisimen päältä voisi olla hyvät näkymät, pitääpä testata." Arvatkaapa kaksi kertaa testasiko. Mutta ei mennyt lamppu sentään rikki, en ainakaan tunnusta.

Ja sitten pennuista. Kävin Viiman ja pentujen kanssa vähän reissussa jouluna, ja klassinen siamilainen Piu jäikin sille tielleen. Matka meni mukavasti ja pojat saivat paljon uusia kontakteja ja ihailijoita. Myös klassinen itämainen Kake pääsi eilen uuteen kotiinsa, joten vain täplikkäät pojat ovat enää kotona.

Otin loppiaisena kuvia jäljellä olleista pojista, tässä kuvassa Viima, Kepa ja Tilli nauttivat talviauringosta ikkunalaudalla, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.

Tillin kuvaaminen ei meinaa millään onnistua, aina kuvat tärähtävät tai ilme on niin kummallinen, ettei kuvia kehtaa julkaista.

Kake on jo ihan iso kolli, olevinaan. Pohjalainen isäntä!

Kepa on yllättäen suhteellisen helppo kohde, se osaa pysyä hetken paikallaan kun kuvataan, vaikka muuten on aivan isäänsä tullutkin. Muuten se ei sitten pysähdykään, sillä tuntuu olevan vaihde vitosella heräämishetkestä nukahtamishetkeen asti. Minulla on todistajia jollette usko.

G-pentuekin alkaa kohta olla ajankohtainen, nyt odotellaan Meten kiimaa, ja se pääsee Hansin luokse kyläilemään heti kun vain juoksee. Hansilla on ilmeisesti selvänäkijän tai ajatustenlukijan lahjoja, sillä se on viime päivät ollut tavallistakin rasittavampi kolleiluineen. Se ei meinaa millään rauhoittua, vaan jolkottaa jolkottamistaan tuntikaupalla, mouruten ja merkkaillen. Onneksi hormonit eivät ainakaan vielä ole vaikuttaneet sen ruokahaluun, sille uppoaa edelleen melkein mikä tahansa, eikä lihaksikas timmi kolli ole ainakaan hetkeen kuihtumassa. Joka tapauksessa kauaa ei sen tarvitse enää hormonihuuruistaan kärsiä (puhumattakaan minun kärsimyksistäni!), olen luvannut itselleni leikata sen viimeistään huhtikuussa, vähän naaraista riippuen. Niin pian kuin mahdollista kuitenkin.

Faaraoita kilon paloina

2009-11-18T19:21:00.007+02:00

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo muutama tovi aikaa, ja tällä välin on pentujen kanssa tapahtunut vaikka mitä. Pojat ovat kasvaneet hurjasti ja painavat nyt 980-1100 grammaa, ja koko kämppä on valloitettu. Tälläkin hetkellä on ravit käynnissä, pentuja ja aikuisia kissoja sinkoilee mistä minnekin ja perässä on mahdoton pysyä. Aina silloin tällöin joku pikkupoika tulee ja ottaa haliotteen (piikkikintailla!) nilkasta, ja spurttaa taas hetken kuluttua matkaan. Vastapainoksi arjen todellisuudelle postaan tähän niin monta ällöttävän söpöä nukkumiskuvaa, että siirappi tihkuu pikseleiden välistä.

Pojat ovat saaneet sekä viralliset nimet että lempinimet. Hopeatabby on Kake, hopeatäplikäs Kepa, täplikäs simsku Tilli ja klassinen simsku on Piu. Molemmat siamilaiset rekisteröin hopeatabbynaamioiksi, vaikken oikeasti osaakaan sanoa ovatko ne hopeita vai eivät. Viisaammat sanoivat että ovat, joten luotan siihen sanaan, ja toivon ettei "värivirheellisiä" raukkoja kovin sorreta Kissaliitossa. Hans-isä ottaa ihailtavasti osaa pentujen hoitoon, lähinnä tyynyn, leikittäjän ja rankaisijan muodossa. Kissamaailmassa tuntuu toimivan samat käytösmallit kuin ihmisilläkin - "Jos et nyt ole kunnolla niin isä tulee laittamaan sinut ruotuun". Hans ei ole oikein pesijätyyppiä (kukapa TosiMies olisi!), mutta pentujen pyllyt on sen mielestä jotain aivan ihanaa.

Faaraot 5 viikkoa

2009-10-25T18:42:00.006+02:00

Pennut ovat nyt päässeet avartamaan maailmaansa makuuhuoneessa, ja Tilli (kukas muukaan) osaa jo ihan itse kiivetä sängylle. Veljet seuraavat todennäköisesti pian perässä. Annoin niiden jo maistaa vähän tulevaa, ja nostin pennut kuvattavaksi sängylle, ja siitäkös riemu repesi! Siihen varttiin sisältyi paljon ryömimistä, pomppimista, hyökkäilyä ja painimista. Kuvaaja saati kamera eivät valitettavasti pysy kovassa vauhdissa mukana, joten kuvasaldona oli lähinnä liikkeettömiä kuvia. Kuvia purkaessa tuli useampaan kertaan naurettua ja harmiteltua, että kaikki hauskat kuvat olivat enemmän tai vähemmän tärähtäneitä.

Mamma ja mammanpoika Tilli.

Klassinen simsku.

Hopeatäplikäs on havainnut jotain mielenkiintoista. Huomaa pulloharjahäntä.

Majakka ja perävaunu.

Tutkimusmatkailija Tilli Hansinpoika

2009-10-13T17:35:00.008+03:00

Olipa kerran kauan sitten pieni kissanpentukansa nimeltä Faaraot. Faaraot olivat pieniä sekä kooltaan että lukumäärältään, niitä oli vain neljä, eikä kukaan niistä painanut edes puolta kiloa. Niinä aikoina maailmaa hallitsi tyrannimainen diktaattori Kaksijalka, joka oli vanginnut pienet Faaraot ahtaaseen laatikkoon. Eräänä päivänä Faaraot nousivat kapinaan, ja vaativat ulospääsyä ankeasta vankilastaan.

Yksi Faaraoista, piskuinen Tilli Hansinpoika, päätti ottaa kapinan johdon. Tillillä oli rohkein mieli ja eniten tahtoa, joten se alkoi pohtia parhaita pakoreittejä. Tilli toivoi, että vankilan yllä pyörisi lintuja, kärpäsiä tai perhosia, joiden selässä Tilli voisi lentää vapauteen, mutta yhtäkään lentävää olentoa ei kuulunut.

Tilli päätyi punomaan mutkikkaan juonen Kaksijalan ja vartiota pitävän jumalolento Emon harhauttamiseksi, ja siihen se tarvitsi veljensä apua.

Valitettavasti veli ei ollut älykkyydessään Tillin veroinen, eikä onnistunut harhautuksessa, vaikka se kovin yritti viattomasti vihellellä. Syyllinen ilme paljasti Kaksijalalle heti mitä oli tekeillä.

Viimeisenä oljenkortenaan Tilli turvautui säälin herättämiseen. Se killitti tiukasti diktaattori Kaksijalkaa hieman harottavilla silmillään, ja pyysi vapautusta kansalleen.

Ja kas, keino toimi! Kaksijalka heltyi tekemään oviaukon vankilan seinään, ja Tilli lähti innokkaasti tutkimaan ympäröivää maailmaa ja valloittamaan sen omakseen.

Vaikka Kaksijalka oli jo voitettu, Faaraot eivät voineet luottaa siihen, ettei Emo estäisi Tillin nerokasta suunnitelmaa. Tilli määräsi kaikki veljensä pitämään Emon kiireisenä, sillä aikaa kun Tilli tarkastaisi maaston ja eliminoisi mahdolliset uhat.

Tällä kertaa harhautus toimi hyvin, kunnes Tilli itse hihkui maailman ihmeille niin kovaa, että Emo havahtui ja ymmärsi mistä on kyse. Veljet yrittivät parhaansa mukaan häiritä Emoa, mutta turhaan. Se oli jo ponkaisemassa Tillin perään, kun Tilli sai vihdoin selitettyä, että se palaisi kyllä aivan heti, kunhan tutkisi vielä pari nurkkausta.

Tilli piti lupauksensa, ja palasi aivan tuota pikaa vankilan uudelle ovelle. Se oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä reissustaan, mutta täynnä intoa kaikkea uutta kohtaan. Se aloitti kaikkien ihmeiden ja kummallisuuksien kertomisen jo aikaa ennen kuin pääsi ovesta sisään, ja veljet kuuntelivat silmät suurina Tillin seikkailuista.

Tilli pääsi heti Emon viereen lämpimään, Emo pesi siitä suuren maailman hajut pois ja otti pojan viereensä syömään. Tilli oli onnellinen huomatessaan, että vankilan ovi ei enää sulkeutunutkaan sen jäljessä, vaan jäi avoimeksi kutsumaan Tilliä ja muita Faaraoita tuleviin seikkailuihin. Tilli oli varma, että elämästä tulisi nyt paljon antoisampaa ja mielenkiintoisempaa, ja vaikka Faaraot seuraavina viikkoina päätyisivät maailman kauimmaiseen nurkkaan, ne löytäisivät aina takaisin Emon luokse lämpimään.

F-vekarat 3 viikkoa

2009-10-11T13:26:00.006+03:00

Kyllä saa taas huomata, että pentujen kanssa päivät ja viikot kuluvat ihmeen nopeasti. Vastahan ne olivat onnettomia rääpäleitä, ja nyt jo isoja poikia. Simskut etenkin, ne ovat ottaneet n. 50 gramman kaulan itämaisiin. Kehittymistä tapahtuu joka päivä, ja taannoin huomasin, että pennut ovat kasvattaneet itselleen jo hurjat piikkihampaat, kuten hopeatäplikkään kuvasta näkyy.

Kauneudenhoitoa harjoitellaan jo ahkerasti, manikyyrit ja pedikyyrit hoituvat hienosti. Klassinen hopeatabby näyttää esimerkkiä.

Valtaosan päivätoiminnasta vie tosin vieläkin nukkuminen, kolmeviikkoisen pennun raskas päivätyö vaatii veronsa.

Vasta yksi pennuista, geneettisesti täplikäs siamilainen on saanut lempinimen, Tilli. Voiko tuollaiselle tillittelijälle edes harkita muuta nimeä? Se vain katselee onnellisen tyhjäpäisen näköisenä, kun muut köpöttelevät menemään ja painivat epämääräisessä kasassa. No joo, myönnetään, kyllä sekin köpöttelyyn ja painiin välillä osallistuu.

Geneettisesti klassisesta siamilaisesta ei tällä kertaa ole kuvia, muksu oli hyvin vastahakoinen kuvattava. Se on muutenkin luonteeltaan vähän villikko, painaa menemään pesän nurkasta nurkkaan ja kiljuu kuin syötävä, jos jokin harmittaa. Hopeatabby on tässä vaiheessa vähän kuin isänsä, kuvia on yhtä hankala ottaa, kun tyypistä ei löydy kuin On- ja Off-napit.

Bonuksena vielä pieni video, jos tarkkaan katsoo niin näkee myös siamilaisten kehittyvät haamukuviot. Siinä näkyy myös hopeatabby-paran vino jalka, joka täytyy todennäköisesti lastoittaa, kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa.

:) / :(

2009-09-21T13:00:00.007+03:00

Niin siinä sitten kävi, että Viiman pennut syntyivät lauantaina 19.9. Ihanainen Soile oli luvannut aiemmin viikolla synnytysavuksi, mikä teki synnytyksen odottelun minulle hieman helpommaksi. Kaikki ei mennyt ihan odotusten mukaan, sillä Viimalla ei ollut mitään näkyviä avautumisen merkkejä, vaan se alkoi supistella ihan ykskaks yllättäen. Ensimmäinen pentu syntyi vajaan tunnin kuluttua ensimmäisistä supistuksista, ja sen jälkeen supistukset loppuivat kuin seinään. Puolentoista tunnin päästä supistukset alkoivat taas, ja alle 10 supistuksen/ponnistuksen jälkeen toinen pentu oli maailmassa. Eikä supistuksista taaskaan mitään tietoa. Kolmatta pentua odoteltiinkin melkein 4 tuntia, mutta sieltä sekin tulla tupsahti kun Viima oli lepäillyt tarpeeksi. Neljäs eli viimeinen pentu odotutti itseään taas puolisentoista tuntia, mutta kun Viima ponnistaa niin Viima ponnistaa. Tasan kolme ponnistusta tuli taas ihan puskista, juuri ja juuri ehdittiin Soilen kanssa pesän viereen kun pentu oli jo syntynyt.

Olimme Soilen kanssa tuntevinamme vielä yhden möykyn Viiman vatsassa, joten jäimme muutamaksi yön tunniksi odottelemaan, mutta mitään ei kuulunut ja lopulta väsymys vei voiton. Möykky oli ilmeisesti vain kakkaa, sillä aamulla mitään kovaa ei vatsassa enää tuntunut, eikä Viima ole oireillut mitenkään, vaan hoitanut rauhallisesti pentujaan. Saldona oli lopulta siis neljä pentua, joista kaksi on siamilaista ja kaksi itämaista, hopea klassinen tabby (!!!) ja ilmeisesti hopeatäplikäs. Sukupuolista en ole vielä ihan varma. Siamilaiset tuntuisivat olevan myöskin tummia naamioita, sillä tänään olin havaitsevinani vähän tummumista kirsuissa. Ei siis punaisia tällä kertaa, harmi kyllä.

Kaiken kaikkiaan synnytys oli helppo, vaikka se kesti yli 7 tuntia, Viima oli kuitenkin väliajat rauhallinen, eikä sillä mennyt ponnisteluun juurikaan energiaa, vaan kaikki pennut tulivat mukavalla tahdilla ponnistuksien alettua. Ainoa miinus Viimalle tulee alun pienestä hermoilusta, joka toki ensikertalaiselle sallittakoon. Se oli vähän ymmällä ensimmäisistä pennuista, ja yritti kanniskella niitä vähän liian rajusti, joten päädyimme pitämään ensimmäiset 2 pentua lapsiparkissa pesän nurkassa vähän aikaa. Kolmannen pennun myötä Viima taisi tajuta, että näitähän vain tulee ja tulee, eikä jokaisesta vinkaisusta tarvitse skitsota. Hienosti se kyllä heti ensimmäisenkin pennun vapautti kalvoista ja pesi puhtaaksi.

Täplikkäällä pennulla paino hieman laski ensimmäisen vuorokauden aikana, mutta 2 ml vastiketta ja pikkiriikkisen hedelmäsokeria taisi vahvistaa sitä niin, että sekin jaksaa jo nisistä taistella ja painokin on noussut. Toivottavasti jatkaa nousemistaan!

Viima vartioi.

Hopea klassinen tabby.

Simsku ja simskun maitomassu.

Koko jengi koossa.

Ja sitten niitä huonoja uutisia. Entinen sijoituksessa ollut kollini Tarmo alkoi muutama viikko sitten nirsoilla syömisen kanssa, laihtua ja muuttua pikkuhiljaa apaattiseksi. Ensimmäisellä eläinlääkärillä sille vain lykättiin antibioottia tutkimatta syytä muuten kuin vähän kopeloimalla ja hammaskivet rapsimalla, mutta yllättäen se ei auttanut. Vajaa viikko sitten se pääsi toiselle lääkärille, joka tutki poikaa vähän tarkemmin ja otti sen pariksi tunniksi tiputukseen. Tarmon kunto oli sen verran huono, että se vietiin Viikkiin pieneläinsairaalaan tehohoitoon viikonlopuksi, missä siitä otettiin kaiken maailman kuvia ja verikokeita, mutta syytä huonokuntoisuudelle ei löytynyt. Tarmon kunto parani hiukan letkuruokinnan avulla, mutta tänään Tarmolta loppui tarmo ja sen veriarvot olivat romahtaneet. Se olisi tarvinnut pikaisen verensiirron, mutta se oli käytännössä mahdotonta ja todennäköisesti loppupeleissä turhaakin, joten urhea poika päädyttiin nukuttamaan ikuiseen uneen. Tarmo lähetetään avattavaksi, jolloin toivottavasti selviää syy syömättömyydelle ja apaattisuudelle.

Tarmo opetti minulle millaista elämä kollin kanssa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Se asui luonani näyttely- ja siitosuransa ajan, ja merkkasi käytännössä jokaisen merkattavissa olevan pinnan. Se oli hellyydenkipeä hassuttelija, joka nukkui joka yö vieressäni lempipaikallaan ja rakasti villasukkia. Suru on suunnaton, eikä kaipaukselle ole sanoja. Nuku hyvin, ystäväni.

R.I.P. CH Ancient Boreas, OSH ns 22
14.06.2006 - 21.09.2009

Reissu Vaasaan

2009-09-14T22:47:00.008+03:00

Kävin tänään Vaasassa katsomassa ja kuvaamassa nuorempaa sijoitustyttöäni Minniä, eli beigetäplikästä Ancient Eratoa. Oli tosi kiva reissu, ja oli mukava nähdä hyvinvoiva ja onnellinen kasvatti rakastettuna perheenjäsenenä. Minni on yllättäen kasvanut kovasti sitten luovutuksen, onhan se jo 10 kuukauden ikäinen nuori neito. Siinä on paljon emonsa Ilanan näköä, etenkin päässä, mutta Ozzy-isältä on tullut kuonoon vähän lisää pituutta ja vartaloon pituutta, korkeutta ja eleganttiutta. Minni oli kova narisemaan pienenä, ja tuli huomattua, että se ominaisuus ei ole iän myötä mihinkään kadonnut.

Minnin kaverina asuu 4 puolipitkäkarvaa, joista suurin on tämä miltei 9-kiloinen ihana maine coon -mörrimöykky Miska. Näin itämaisnäkökulmasta hervottoman kokoinen poika, mutta aivan mahtava tyyppi.

Viiman pitäisi synnyttää tällä viikolla, joten jänniä aikoja eletään, ja seuraavassa blogimerkinnässä pääsen toivottavasti esittelemään jo jälkikasvuakin. Maito näyttäisi jo laskeutuneen, joten saa nähdä. Muutaman päivän saisi Viima mieluusti vielä pidätellä, vaikka olo varmasti tukala onkin.

Hopeakoruja

2009-09-05T13:25:00.009+03:00

Tein vastikään aluevaltauksen sterling-hopean maailmaan, ajattelin sen tuovan uusia mahdollisuuksia korujen suhteen vähän hienostuneemmalla sävyllään, vaikka kalliimpaa tavaraa onkin. Eikä hopean kanssa tietenkään sovi käyttää ihan mitä tahansa muovihelmeä, joten vielä kalliimmaksi menee. Mutta ei se mitään, tykkään itse näistä uusimmista. Kaikkien metalliosat (lukko, välihelmet) ovat siis hopeaa.

Ensimmäisenä vihreä kaulakoru, materiaaleina makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.

Toisena punertava kaulakoru, materiaaleina myöskin makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.

Kolmantena kaulakoru, jossa materiaaleina ovat lasihelmet ja pääosassa suurehkot korukivet, eli mustaraitajaspis-helmet.

Neljäntenä tummansininen rannekoru, jossa hopeisten välihelmien lisäksi on sodaliitti-kivihelmiä.

Viidentenä vaaleanpunainen rannekoru, jossa on hopeahelmien lisäksi makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja ruusukvartsia.

Ja pahnanpohjimmaisena ihanan pirteä oranssi rannekoru, materiaaleina karneoli-kivihelmet ja lasiset välihelmet.

Potkuja!

2009-09-04T17:59:00.005+03:00

Kuten otsikko kertoo, ensimmäiset potkut on havaittu. Käytiin Viiman kanssa kahdestaan nukkumaan, Viima kyljessä kiinni ja käteni sen kyljen päällä, ja sieltä ne tulivat! Ensin ajattelin, että mahtaako olla omassa sormessani joku elohiiri, mutta ei, ihan aitoja mätkäisyjä olivat. Oli niitä odotettukin, enää pari viikkoa aikaa synnytykseen.

Viima on pullistunut aika mukavasti, se on aika hillittömän näköinen kirmatessaan joskus harvoin mahansa kanssa. Tulee mieleen ruosteinen tykinkuula, ketteryyskin samaa luokkaa... Tuleva isä on oma rasittava itsensä, karjuu ja örisee päivät ja yöt läpeensä ja ruiskii menemään varmaan litrakaupalla päivässä. Nyyh, miksei minulle ole osunut helppoja kolleja, miksei?! Taitavat sittenkin olla vain urbaaneja legendoja.

Tiineys edistyy

2009-08-24T15:06:00.007+03:00

Viima on voinut paksusti kohta 6 viikkoa, ja siltä se kyllä näyttääkin. Vielä viikko sitten huolehdin sen painosta, kun sitä ei tuntunut kertyvän, mutta se paisuikin yhtäkkiä 200 grammaa viikon aikana. Viima on malliltaan kaikkea muuta kuin pitkäkroppainen, joten tiineysmaha on suhteellisen iso pallo jo nyt. Se tykkää hypätä sohvalle kaltereiden välistä (ks. kuvat), ja mielenkiinnolla odotan, ottaako maha jossain vaiheessa vastaan. Viiman emolinjoissa on ollut suuria ja keskisuuria pentueita, mutta toivottavasti Viima ottaa vähän iisimmin ja tekee keskikokoisen pentueen. Mahan koosta on paha arvioida vielä yhtään mitään kun se tosiaan on aika pönäkkä neiti, ja painostakaan ei oikein mitään pysty sanomaan, sillä kun oli sitä alkupainoakin ihan mukavan paljon... Se onkin sitten synnytyksen tullessa kiva jännitysmomentti, kaiken muun jännityksen päälle.

Viima kerää nyt ahkerasti energiaa ja voimia, se nukkuu päivät pitkät ja silloin kun ei nuku, se syö. Ja välillä käy eteisessä tuolin päällä huutelemassa tyhjyyteen. Pienenä kuriositeettina tässä pentueessa on pentujen viikset, odotan suurella mielenkiinnolla millaiset niistä tulee. Viimallahan on hervottoman pitkät ja joka puolelle sojottavat viikset, Hansilla taas huvittavat alaspäinkääntyneet Hulk Hogan -viikset. Ehkä pennut muistuttavat sitten Pedro Hietasta?

(Huomaa kaverin pihtiote)

4 viikkoa tiineyttä takana

2009-08-11T19:11:00.004+03:00

Viima ja Hans viettivät häitään melkein kuukausi sitten, ja tuloksia on mitä ilmeisimmin odotettavissa. Viimalle on tullut 300 grammaa lisää painoa, ja nisätkin ovat eittämättä punaiset. Pientä pyöristymistä on myös havaittavissa, vaikka Viima oli alunperinkin aika pyöreä...

Pelästyin tässä välissä, että Viima sai jonkun epämääräisen flunssapöpön (vaikka rokotukset ovat luonnollisesti kunnossa) kun siltä lähti muutamaksi päiväksi ääni. Kirkasäänisestä kailottajasta tuli hetkeksi käheä viskibasso, oli muuten huomattavasti miellyttävämmän kuuloista juttelua. Se meni itsestään ohi ilman muita oireita, joten ehkä se oli vain jokin väliaikainen ylikuormitustila.
Viiman käytöksestä ei ainakaan vielä huomaa, että mikään olisi toisin, samanlainen pöljäilijä se vielä on. Mielenkiinnolla odotan millainen emo Viimasta tulee, sehän oli Ilanan viimeisintä pentuetta innolla imettämässä. Ei sentään maitoa kehittänyt. Kuvassa Viimalla on 26 vrk tiineyttä täynnä.

Sitä muuta mukavaa

2009-08-02T15:40:00.006+03:00

Olen krooninen näpertelijä ja askartelija, mutta tahti on yleensä sen verran hidas, että omaa blogia näpertelyille olisi turha tehdä. Käytän siis törkeästi kissablogia hyväkseni esitelläkseni silloin tällöin käsitöitäkin.

Tämä kissaseinävaate koristaa makuuhuonettani, kisuperhe vahtii öisin untani. Jokainen kissaosio on n. 45 x 68 cm, ja ne on tehty palttinasidoksella ihan tavallisesta poppanakuteesta. Kissafiguurit on poimittu tikulle, ja ne ovat taustasta n. puoli senttiä koholla. Ovat vähän väärän värisiä, mutta hopeaklassiseen itämaiseen taitoni eivät olisi riittäneet. ;)

Olin kerrankin ajoissa, ja aloitin joululahjasaippuoiden teon jo kesällä. Vasemmalla on itämaistuoksuinen saippua kaakao-minttu-konfetilla, keskellä kaakaolla ruskeaksi värjätty joulusaippua glögin ja piparin tuoksulla, ja oikealla oleva lauantaimakkaralta näyttävä saippua on paprikalla värjättyä patsuuli-sitruuna-saippuaa. Oli muuten yllättävän harmoninen yhdistelmä, vaikka sitruuna onkin superraikas ja patsuuli maanläheinen ja lämmin tuoksu.

Ja viimeiseksi korviksia. Olen koko kesän väkerrellyt vaikka minkämoista (rihkama!)korua, mutta napit tuntuvat materiaaliltaan hauskimmilta. Niissä on vähän kierrätyksen ekologiaa, eikä varmasti tule vastaan samanlaisia koruja.

Kissapäivitystä sen verran, että näyttäisi kuin Viiman nisät alkaisivat punertua ja turvota. Vielä ne eivät ole pinkeät ja kirkkaanpunaiset, mutta eiköhän ne ihan kohta. :)

Hittilelu suoraan banaalimaasta

2009-07-27T00:36:00.008+03:00

Niin se vain on, että halvimmat ja helpoimmat lelut ovat kissojen mielestä aina paljon kivempia kuin kalliit viritykset. Olisi kieltämättä kiva päästä kissan kalloon herneiden väliin ottamaan selvää miksi paperitollo on niin paljon kivempi kuin kymmenen euron vinkuva hiiri. Huiskat tekevät meillä kyllä kauppansa kaikille, enemmän tai vähemmän, mutta siksipä ne yleensä ovatkin jo muutaman leikkituokion jälkeen täysin räjähtäneitä.

Hans on tähän mennessä ollut vaikein miellytettävä, ilmeisesti kollintarpeet ajavat muiden aktiviteettien ohi. Sikasiististä onkihuiskasta se jaksaa innostua ehkä kahdeksi minuutiksi kerrallaan, sitten pitääkin jo päästä hoilottelemaan muualle (tyylikkään rennosti löntystellen, tiätty). Vaan hah, eilen löytyikin kollipojalle niin simpuran kiva lelu, että leikkimaratonin jälkeen raukka oli ihan poikki ja nukkui koko loppuillan.

Olen vältellyt lankojen ja mm. sukkien käyttöä aktivoinnissa siksi, että a) ne ovat - kuten kaikki nykyään tietävät - vaarallisia kapistuksia, sillä lanka ei tee hyvää suolistossa taikka kaulan ympärillä, sekä b) neulon paljon, enkä tykkää lankakerän kanssa painivasta kissakeosta. No okei, Myrskyn lemppari oli yksi tietty villasukka, joka on jo aikaa sitten päätynyt sukkien hautausmaalle tsiljoonan reiän saattelemana. Vaan nytpä epätoivoni Hansin yöjollotusten suhteen sai aikaan sarjakuvamaisen hehkulamppuvälähdyksen, kun neulontaprojektia laatikosta kaivaessani Hans huitoi pientä sivuunlaitettua lankakerää. Ajattelin vähän testailla vanhan kunnon lankakerän tenhoa keskittymishäiriöiseen tulevaisuudentoivooni. Ja kas, sehän tehosi!

Otetaan siis neulelangan jämäkerä, söhrätään ja pöhrätään, sutataan ja putataan, solmitaan ja polmitaan ja saadaan houkutteleva klöntti lankaa. Otetaan jonkinmoinen tikku johon klöntin saa kiinni, jätetään klöntistä sopivan pituinen lanka siimaksi, solmitaan klöntti tiukasti jonkinmoiseen tikkuun ja voilà, meillä on helppo ja halpa onkilelu. Takaan, että könttiä saa söhrätä ja pöhrätä, sutata ja putata, solmia ja polmia vielä sataan kertaan leikin aikana jos leikkijöihin kuuluu innokkaita raastajia, mutta hei, mikään lelu ei ole täydellinen. Eikä villalanka sovi missään nimessä pureskelijoille.

Hulluja halvasti huvittaen tuli myös jälleen kerran havaittua, että jokaisella kissalla on aivan oma tapansa leikkiä. Maatiainen on sen verran laiska ja lihava, että se yleensä makaa tyynyllä (hätätapauksessa lattialla) ja huitoo lelua kun se tulee tarpeeksi lähelle. Sillä on kuitenkin hämmästyttävä kyky saada lelu miltei jokaisella huitaisulla kiinni, eikä se luovuta saalistaan helpolla. Black-Belle'simme Myrsky ja Viima tekevät aivan uskomattomia loikkia ja korkeita voltteja, joihin muut eivät pysty. Viimalla on hyvä koordinaatio, se saa myös useimmiten lelun kiinni ja pitää sitä kirjaimellisesti kynsin hampain hallussaan. Myrsky kajahtaa ehkä eniten koko sakista, se riehuu vailla päätä ja häntää, ja räpeltää onnettomasti saadessaan saaliin kiinni. Ei hiirikissa-ainesta. Ilana on samanlainen räpellystapa kuin Myrskyllä, ilman Myrskyn hienoja loikkia. Ilana korkeintaan ojentautuu takajaloilleen, epäfeminiiniset pöljänloikat eivät selvästikään ole sen juttu. Hans on siis se hankalimmin motivoitava, ja se antaa tilaa tytöille jos lelusta meinaa tulla kilpailua. Yksinään se jaksaa pyöriä ympyrää tämän lelun perässä, ja kiinnisaadessaan rupeaa raastamaan sitä tuhannen päreiksi. Ei onneksi syö tai edes jäystä, sillä vain on kyltymätön halu tietää mitä klöntti pitää sisällään.

Valitettavasti lelu taisi olla vain yhden hitin ihme, sillä tänään se ei jaksanut Hansia enää niin kiinnostaa. Aivoriihi siis käyntiin, jälleen.

Viiman ja Hansin ensimmäisestä astumisesta on kulunut pian 2 viikkoa, ja tämänpäiväisessä punnituksessa Viimalle oli tullut 110 grammaa lisää painoa. Toivoa syyspennuista siis on. :)

Uudestisyntynyt kolli

2009-07-21T17:49:00.003+03:00

Kissojen naimajaiset on pidetty ja nuoripari palannut maan pinnalle ihq-söpöilymaailmastaan. Se valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että Hans, joka oli ihanan hiljainen ja väsynyt poika häiden aikaan, löysi jälleen sisäisen tenorinsa. Eikä tämän oopperafanin lauleskelut jää suihkuviihteeksi, ehei! Jokainen huone ja huoneen nurkka pitää useasti päivässä jolkotella läpi kuuluvasti jollotellen, eihän sitä koskaan tiedä minkä kulman takaa löytyy seuraava herkullinen daami.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun annoin parin olla yhdessä useamman vuorokauden. Eristysvaihtoehtoakin kokeilin ensimmäisen vuorokauden jälkeen, mutta kumpikin osapuoli aloitti niin sydäntäsärkevän itkun, ettei sitä olisi kylmäsydämisempikään kestänyt kuunnella. Yhdessä nuoret olivat onnellisia, joskin Viima-raasu kärsii teinien yleisestä taudista - syödystä kaulasta... Suoritin myös Viiman alkupunnituksen, jotta tiedän kuinka paljon paino nousee tiineyden aikana vai nouseeko ollenkaan. Tulos oli 3,7 kg. Auts. Voi olla ettei viiteen kiloon asti punnitseva keittiövaaka ihan riitä loppuvaiheessa, ainakaan jos se isoakin pentuetta kohdussaan keittelee.

Luovutusvoitto tietotekniikkaviihteelle

2009-07-14T22:00:00.000+03:00

Kyllä. Minäkin lopetin vihdoin väsyneen taisteluni sosiaalierotiikkaa vastaan ja aloitin blogin. Onhan minulla nyt hyvä syykin.

F-pentueen astutuksen kanssa on ollut jos jonkinmoista sählinkiä, viivytyksiä viivytysten perään ja kollikin vaihtui kesken kaiken. Alunperin tarkoitukseni oli käyttää Feanorian-Tintin ihanaista Riksiä, mutta Hans alkoi jo nuorena Isoksi Kolliksi, joten pidin järkevämpänä vaihtoehtona käyttää Hansia Viimalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Hans olisi ollut isänä vasta Viiman toiselle pentueelle, mutta niin kauaa en tuon jullin merkkailua ja mouruntaa katsele. Viimalle kun olisi tarkoitus suoda pitkähkö lepotauko pentueiden välillä. Viima ja Hans ovat olleen Hansin saapumisesta lähtien kuin paita ja peppu, joten sopivaa on, että se maaginen eka kerta niillä oli toistensa kanssa.

Vuosisadan rakkaustarina, vähintään.

Nyt vain toivotaan, että Hansin innokkaat yritelmät tuottavat tulosta. Alku oli kollikokelaalla vähän puuduttava kun oikeaa nytkytyskulmaa ei tuntunut löytyvän, mutta kun poika hiffasi miten homma hoidetaan, se olisi jyystämässä Viima-parkaa ihan jatkuvasti. Vaikka Viima kärsivällinen morsio on ollutkin, osaa se onneksi sanoa myös ei. Kaikilla peukut pystyyn ja sormet ristiin, tilauslistalla on paljon hopeita ja klassikoita!