Niin siinä sitten kävi, että Viiman pennut syntyivät lauantaina 19.9. Ihanainen Soile oli luvannut aiemmin viikolla synnytysavuksi, mikä teki synnytyksen odottelun minulle hieman helpommaksi. Kaikki ei mennyt ihan odotusten mukaan, sillä Viimalla ei ollut mitään näkyviä avautumisen merkkejä, vaan se alkoi supistella ihan ykskaks yllättäen. Ensimmäinen pentu syntyi vajaan tunnin kuluttua ensimmäisistä supistuksista, ja sen jälkeen supistukset loppuivat kuin seinään. Puolentoista tunnin päästä supistukset alkoivat taas, ja alle 10 supistuksen/ponnistuksen jälkeen toinen pentu oli maailmassa. Eikä supistuksista taaskaan mitään tietoa. Kolmatta pentua odoteltiinkin melkein 4 tuntia, mutta sieltä sekin tulla tupsahti kun Viima oli lepäillyt tarpeeksi. Neljäs eli viimeinen pentu odotutti itseään taas puolisentoista tuntia, mutta kun Viima ponnistaa niin Viima ponnistaa. Tasan kolme ponnistusta tuli taas ihan puskista, juuri ja juuri ehdittiin Soilen kanssa pesän viereen kun pentu oli jo syntynyt.
Olimme Soilen kanssa tuntevinamme vielä yhden möykyn Viiman vatsassa, joten jäimme muutamaksi yön tunniksi odottelemaan, mutta mitään ei kuulunut ja lopulta väsymys vei voiton. Möykky oli ilmeisesti vain kakkaa, sillä aamulla mitään kovaa ei vatsassa enää tuntunut, eikä Viima ole oireillut mitenkään, vaan hoitanut rauhallisesti pentujaan. Saldona oli lopulta siis neljä pentua, joista kaksi on siamilaista ja kaksi itämaista, hopea klassinen tabby (!!!) ja ilmeisesti hopeatäplikäs. Sukupuolista en ole vielä ihan varma. Siamilaiset tuntuisivat olevan myöskin tummia naamioita, sillä tänään olin havaitsevinani vähän tummumista kirsuissa. Ei siis punaisia tällä kertaa, harmi kyllä.
Kaiken kaikkiaan synnytys oli helppo, vaikka se kesti yli 7 tuntia, Viima oli kuitenkin väliajat rauhallinen, eikä sillä mennyt ponnisteluun juurikaan energiaa, vaan kaikki pennut tulivat mukavalla tahdilla ponnistuksien alettua. Ainoa miinus Viimalle tulee alun pienestä hermoilusta, joka toki ensikertalaiselle sallittakoon. Se oli vähän ymmällä ensimmäisistä pennuista, ja yritti kanniskella niitä vähän liian rajusti, joten päädyimme pitämään ensimmäiset 2 pentua lapsiparkissa pesän nurkassa vähän aikaa. Kolmannen pennun myötä Viima taisi tajuta, että näitähän vain tulee ja tulee, eikä jokaisesta vinkaisusta tarvitse skitsota. Hienosti se kyllä heti ensimmäisenkin pennun vapautti kalvoista ja pesi puhtaaksi.
Täplikkäällä pennulla paino hieman laski ensimmäisen vuorokauden aikana, mutta 2 ml vastiketta ja pikkiriikkisen hedelmäsokeria taisi vahvistaa sitä niin, että sekin jaksaa jo nisistä taistella ja painokin on noussut. Toivottavasti jatkaa nousemistaan!
Viima vartioi.
Hopea klassinen tabby.
Simsku ja simskun maitomassu.
Koko jengi koossa.
Ja sitten niitä huonoja uutisia. Entinen sijoituksessa ollut kollini Tarmo alkoi muutama viikko sitten nirsoilla syömisen kanssa, laihtua ja muuttua pikkuhiljaa apaattiseksi. Ensimmäisellä eläinlääkärillä sille vain lykättiin antibioottia tutkimatta syytä muuten kuin vähän kopeloimalla ja hammaskivet rapsimalla, mutta yllättäen se ei auttanut. Vajaa viikko sitten se pääsi toiselle lääkärille, joka tutki poikaa vähän tarkemmin ja otti sen pariksi tunniksi tiputukseen. Tarmon kunto oli sen verran huono, että se vietiin Viikkiin pieneläinsairaalaan tehohoitoon viikonlopuksi, missä siitä otettiin kaiken maailman kuvia ja verikokeita, mutta syytä huonokuntoisuudelle ei löytynyt. Tarmon kunto parani hiukan letkuruokinnan avulla, mutta tänään Tarmolta loppui tarmo ja sen veriarvot olivat romahtaneet. Se olisi tarvinnut pikaisen verensiirron, mutta se oli käytännössä mahdotonta ja todennäköisesti loppupeleissä turhaakin, joten urhea poika päädyttiin nukuttamaan ikuiseen uneen. Tarmo lähetetään avattavaksi, jolloin toivottavasti selviää syy syömättömyydelle ja apaattisuudelle.
Tarmo opetti minulle millaista elämä kollin kanssa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Se asui luonani näyttely- ja siitosuransa ajan, ja merkkasi käytännössä jokaisen merkattavissa olevan pinnan. Se oli hellyydenkipeä hassuttelija, joka nukkui joka yö vieressäni lempipaikallaan ja rakasti villasukkia. Suru on suunnaton, eikä kaipaukselle ole sanoja. Nuku hyvin, ystäväni.
R.I.P. CH Ancient Boreas, OSH ns 22
14.06.2006 - 21.09.2009
Kävin tänään Vaasassa katsomassa ja kuvaamassa nuorempaa sijoitustyttöäni Minniä, eli beigetäplikästä Ancient Eratoa. Oli tosi kiva reissu, ja oli mukava nähdä hyvinvoiva ja onnellinen kasvatti rakastettuna perheenjäsenenä. Minni on yllättäen kasvanut kovasti sitten luovutuksen, onhan se jo 10 kuukauden ikäinen nuori neito. Siinä on paljon emonsa Ilanan näköä, etenkin päässä, mutta Ozzy-isältä on tullut kuonoon vähän lisää pituutta ja vartaloon pituutta, korkeutta ja eleganttiutta. Minni oli kova narisemaan pienenä, ja tuli huomattua, että se ominaisuus ei ole iän myötä mihinkään kadonnut.
Minnin kaverina asuu 4 puolipitkäkarvaa, joista suurin on tämä miltei 9-kiloinen ihana maine coon -mörrimöykky Miska. Näin itämaisnäkökulmasta hervottoman kokoinen poika, mutta aivan mahtava tyyppi.
Viiman pitäisi synnyttää tällä viikolla, joten jänniä aikoja eletään, ja seuraavassa blogimerkinnässä pääsen toivottavasti esittelemään jo jälkikasvuakin. Maito näyttäisi jo laskeutuneen, joten saa nähdä. Muutaman päivän saisi Viima mieluusti vielä pidätellä, vaikka olo varmasti tukala onkin.
Tein vastikään aluevaltauksen sterling-hopean maailmaan, ajattelin sen tuovan uusia mahdollisuuksia korujen suhteen vähän hienostuneemmalla sävyllään, vaikka kalliimpaa tavaraa onkin. Eikä hopean kanssa tietenkään sovi käyttää ihan mitä tahansa muovihelmeä, joten vielä kalliimmaksi menee. Mutta ei se mitään, tykkään itse näistä uusimmista. Kaikkien metalliosat (lukko, välihelmet) ovat siis hopeaa.
Ensimmäisenä vihreä kaulakoru, materiaaleina makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.
Toisena punertava kaulakoru, materiaaleina myöskin makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.
Kolmantena kaulakoru, jossa materiaaleina ovat lasihelmet ja pääosassa suurehkot korukivet, eli mustaraitajaspis-helmet.
Neljäntenä tummansininen rannekoru, jossa hopeisten välihelmien lisäksi on sodaliitti-kivihelmiä.
Viidentenä vaaleanpunainen rannekoru, jossa on hopeahelmien lisäksi makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja ruusukvartsia.
Ja pahnanpohjimmaisena ihanan pirteä oranssi rannekoru, materiaaleina karneoli-kivihelmet ja lasiset välihelmet.
Kuten otsikko kertoo, ensimmäiset potkut on havaittu. Käytiin Viiman kanssa kahdestaan nukkumaan, Viima kyljessä kiinni ja käteni sen kyljen päällä, ja sieltä ne tulivat! Ensin ajattelin, että mahtaako olla omassa sormessani joku elohiiri, mutta ei, ihan aitoja mätkäisyjä olivat. Oli niitä odotettukin, enää pari viikkoa aikaa synnytykseen.
Viima on pullistunut aika mukavasti, se on aika hillittömän näköinen kirmatessaan joskus harvoin mahansa kanssa. Tulee mieleen ruosteinen tykinkuula, ketteryyskin samaa luokkaa... Tuleva isä on oma rasittava itsensä, karjuu ja örisee päivät ja yöt läpeensä ja ruiskii menemään varmaan litrakaupalla päivässä. Nyyh, miksei minulle ole osunut helppoja kolleja, miksei?! Taitavat sittenkin olla vain urbaaneja legendoja.
