Uutisöverit

Jälleen on aikaa vierähtänyt ja vaikka mitä raportoimisen arvoista tapahtunut. Jotta tekstiä ei tarvitse tuntikaupalla scrollata, pidetään asiat tiiviinä.

Ensinnäkin, Gaia ja Galene muuttivat pari kuukautta sitten yhteiseen kotiin, Gaia sijoituskissaksi. Jenny kävi TUROKissa 16.-17.4.2011 tyttöjen kanssa näyttäytymässä, lauantaina mukana olivat molemmat ja sunnuntaina vain Galene eli Pipa. Gaia oli Eric Reijersillä, ja hän tykkäsi Gaiasta muuten, mutta valkoisen määrästä tuli paljon sanomista. Yllättäen, onhan Gaialla toki varpaissa ja vähän rinnassa valkoista... Tuomarikin harmitteli ettei itämaisilla ole mitted-kuviota sallittujen valkolaikkukuvioiden joukossa, mutta antoi sentään säälistä EX1:n, vaikka pohti OH:ta. Gaia otti elämänsä ensimmäisen näyttelyn ihailtavan tyynesti ja hurmasi tuomarin kiipeämällä syliin. Hyvä mieli jäi!

Galene oli lauantaina Michael Edströmin pöydällä, eikä sillä ollut vaikeuksia saada EX1-tulosta, vaikka Pipa ei käyttäytynytkään yhtä mallikkaasti kuin siskonsa. Epämääräistä äninää, örinää ja suhinaa kuului lähes koko ajan, ja se oli luultavimmin syynä siihen, ettei jatkoon ollut asiaa, vaikka se oli tuomarillaan ainoa pentu. Koska Gaiakin oli oman tuomarinsa ainoa pentu ja jäi luonnollisesti myöskin nominoimatta, ei lauantaina ollut lainkaan kategorian parasta pentua. Sunnuntaina Pipan tuomarina oli Dorte Kaae, ja vaikken minä ollut enää sunnuntaina paikalla, niin kuuleman mukaan Dorte piti Pipasta ja käyttäytyminenkin oli jo parempaa kuin edellisenä päivänä. Näin ollen Pipa taas ainoana pentuna tuomarillaan nominoitiin, ja koska toiselta tuomarilta ei tullut toista pentua paneeliin, niin Pipa oli tällä kertaa kategorian paras pentu. Pipan näyttelyura tulee ilmeisesti jatkumaan, joten sitä näkee näyttelyissä toisinaan.

Gaia ja Eric Reijers:




Pipa ja Michael Edström:

Näyttelykuvat: Pekka Savolainen

Glaukia eli Törö etsi puolivuotiaaksi asti omaa kotiaan, mutta vihdoin sekin hurmasi sen oikean kodin itselleen ja muutti viikko sitten. Ensimmäiset päivät olivat menneet varovasti Törön pikkuhiljaa rohkaistuessa, ja saa nähdä miten käy kun tänä viikonloppuna kotiin saapuvat maatiaisveljekset leikkikavereiksi. Törön elämää kavereineen voi seurata Snabelbacka-blogista.

Ainoa vielä kotona oleva G on siis Paju-poika, joka odottelee vielä jokusen hetken muuttoa uuteen kotiinsa. Pajua voi kysellä siitokseen parille kivalle naaraalle, mikäli astutus olisi muutaman kuukauden sisään ajankohtainen. Pajulla ei ole vielä minkäänlaisia miehistymisen merkkejä (ja hyvä niin!), mutta eiköhän se minun tuurillani ennen muuttoaan nekin hommat hoksaa. Merkkailua ja jodlausta niin jopa onkin taas kotoisaa.



Viima tiineysajan hölmöilyineen ansaitsee jo ihan oman postauksensa, mutta mainittakoon sen verran, että se on astutettu 44 vuorokautta sitten ja on ilmeisen tiine. Kesäkuun aluksi odotellaan siis Viiman ja Toivon pentuja!

Tänä keväänä olen ollut täystyöllistetty projektin kanssa, jossa saan mahdollisuuden yhdistää kaksi rakkainta harrastustani. Siitäkin lisää lähiaikoina. :)

Ensimmäinen pentu uunista ulos

G-pennuista ensimmäinen muuttaja oli Siiri eli Ancient Galatea, joka muutti uuteen kotiinsa koiralauman keskelle viikko sitten. Se on sopeutunut uskomattoman hienosti, muutaman päivän jälkeen se ei arastellut koiria enää yhtään.


Siiri on pysynyt ihan samanlaisena riiviönä kuin se oli täälläkin.






Kuvat on ottanut Anne Talasmäki. On aina niin ihanaa ja sydäntälämmittävää kuulla, että pentu on päässyt aivan nappikotiin.

PRA - Polttava puheenaihe

Olen viimeiset kuukaudet seurannut mielenkiinnolla keskustelua PRA:sta (etenevä verkkokalvon rappeuma). Tieto siitä, että itämaisillakin roduilla esiintyy PRA:ta tuli ainakin suurimmalle osalle kasvattajia aika puun takaa, allekirjoittaneellekin. PRA on siis väistyvästi periytyvä silmäsairaus, joka johtaa ennen pitkää kissan sokeutumiseen. Minulla oli taannoin epäilyksiä siitä, että Viima saattaisi olla kantaja, sillä sen suvussa todettiin yksi PRA-tapaus. Viima on nyt 3-vuotias ja kiipeilee ja loikkii tasoille, availee keittiön yläkaapitkin ruoanhimoissaan ja on muutenkin varsin eläväinen. Elokuussa tapahtunut muuttokin sujui Viimalta aivan normaalisti, joten sairaaksi en sitä epäillyt, vaan lähinnä kantajuuden takia halusin ottaa siitä DNA-testin PRA:n varalta. Tulos olikin aika shokki - Viima on sairas. Kävin sen kanssa silmäpeilauksessakin tuloksen saamisen jälkeen ja sieltä löytyi PRA-muutoksia, joskin näkö on edelleen suhteellisen hyvä. Vieläkään ei ole mitään merkkejä siitä, että esim. hämäränäkö olisi huonontunut, vaan edelleen se pimeässäkin kyttää Soile-kämppiksen kissoja lasisen välioven takaa.

Olen miettinyt ja pohtinut Viiman jatkokäyttöä puutumiseen asti. Sillähän on Hansin kanssa yksi pentue, joka oli täynnä poikia, enkä saanut kaipaamaani naarasta jatkoon. Jos Viima jäisi eläkkeelle, menettäisin klassis- ja hopealinjani, ja jos sillä tehtäisiin vielä pentue, sairaus siirtyisi eteenpäin. Loppumattoman vatvomisen jälkeen olen (ainakin toistaiseksi) tullut siihen tulokseen, että haluaisin Viimalta vielä yhden pentueen. Kollin olisi EHDOTTOMASTI oltava PRA-negatiivinen, jolloin pennuista tulisi PRA-kantajia, mutta ne eivät koskaan sairastuisi. Tämänhetkisen tiedon mukaan Suomessa testatuista itämaiskissoista 37% on kantajia, joten onhan niitä kantajia jokunen muutenkin. Ei tietenkään ideaali tilanne, kaukana siitä, mutta tällaiseen päätelmään olen tullut, enkä halua sitä salailla.

Vaatimukseni kollin suhteen eivät suinkaan päättyneet PRA-negatiiviuteen, vaan niitä on aina pitkä lista. Sopiva kolli löytyikin yllättävän läheltä ja jouduin joustamaan vain yhdestä asiasta - itämaisuudesta. Hans sai kolleiluaikoinaan vain yhden pojan oman kasvatukseni ulkopuolella (yhteensä 2 pentuetta, Feanorian- ja Orifame-pentueet), Feanorian Dose of Hopen eli Toivon, punatabbynaamion siamilaisen. Suunnittelin aikoinaan Viiman ensimmäiseksi sulhoksi Toivon isoisää Riksiä (Yrttitarhan Etruskisahrami), mutta Hansin varhainen kypsyminen aikaistivat suunnitelmia Hansin osalta ja Riksi jäi käyttämättä. Toteutuessaan Viiman ja Toivon pentue olisi unelmien täyttymys. Saisin Hansin linjat takaisin omaan kasvatukseeni, haaveilemani Riksin sukutauluun, sekä mahdollisesti punaisia pentuja, joista salaa haaveilen. Kaiken lisäksi Toivo on klassisen kantaja kuten Viimakin, joten sieltä saattaisi tulla jopa klassisia tabbyja. Ja vaikka olemme Feanorian-Tintin kanssa tehneet jo paljon yhteistyötä puolin ja toisin, pentueen sisäsiitos- ja sukukatokertoimet olisivat verrattain alhaiset.

Suunnitelmat ovat toki aina vain suunnitelmia ja joskus luonto päättää toisin. En voi kutsua itseäni taikauskoiseksi ihmiseksi, mutta jo suunnitelmien julkaisu tuntuu siltä kuin tökkisi pesismailalla kohtalon mehiläispesää. Tulevaisuus näyttää miten käy vai käykö mitenkään, mutta Toivo elää. :)

Kolmen kuukauden rajapyykki ohitettu

Niin se aika vain kuluu, ja nyt on kulunut (jo vähän yli) kolme kuukautta G-pentujen syntymästä. Vaikeasta alusta huolimatta kaikki pennut säilyivät hengissä, josta olen todella onnellinen. Tähän mennessä olen menettänyt vain yhden elävinä syntyneistä pennuista ennen luovutusikää, saavutus kai sekin. Ensi viikolla pitäisi mennä hakemaan pennuille tehosterokotteet ja eläinlääkärintodistukset, ja sitten ne olisivatkin muuttovalmiita.

Tässä vaiheessa varattuina ovat tosin vasta Siiri ja Paju, joista Paju tulee todennäköisesti jäämään kotiin vähän pidemmäksi aikaa. Kolme pentua etsii vielä omaa kotiaan, Pipa ja Törö lähinnä lemmikkikotia ja Gaia yhteistyökykyistä ja luotettavaa sijoituskotia.

Minni lähti kotiinsa reilu viikko sitten ja se on nyttemmin steriloitukin. Kiitos vielä Annelle ja perheelle hedelmällisestä yhteistyöstä! Emon lähdön jälkeen pennut ovat vaatineet moninkertaisesti huomiota, ja jotkin luonteenpiirteet ovat tulleet paremmin esiin. Esimerkiksi Törö oli aiemmin vähän muiden varjoon jäävä, ns. ihan kiva pentu, mutta nyt siitä on kuoriutunut aivan hurmaava neitokainen. Se narisee kun on asiaa, lykkää pyllynsä syliin ja alkaa pienestäkin kosketuksesta kehrätä kovaäänisesti. Sillä on myös tapana nuolla sormiani minuuttikaupalla.

Viikon ajan olen yrittänyt yhdistää pennut aikuisten kissojeni kanssa - aiemmin se ei ollut vieraan Minnin takia mahdollista. Laihat ovat tulokset. Viima, joka yritti aikoinaan imettää Ilanan viimeisiä pentuja, rähisee pennuille ja hyökkii päälle. Pennut luonnollisesti pelästyvät, eikä tutustumisesta tule mitään. Olen päätynyt siihen, että Viima saa kiroilla ihan ylhäisessä yksinäisyydessään eristyksissä kun pennut tutustuvat muuhun laumaan, ja se näyttäisi toimivan. Hieman kuuluu murinoita ja sähinöitä, mutta pääsääntöisesti pennut tutkailevat mielenkiinnolla ja aikuiset vain katsovat, etteivät ne tule liian lähelle. Pieniä ongelmia tuottaa Viiman taipumus avata ovet, joten kauaa se ei eristyksissä viihdy.

Ohessa vielä sunnuntain auringonpaisteessa otettuja kuvia.

Siiri ja Paju nautiskelevat auringosta.


Törökin osaa olla söpö!


Gaia katselee ikkunasta ulos.


Pipa metsästää sorminukkepupua.

Geet 9 viikkoa

G-pennut ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että maailmanvalloitus on tullut hyvinkin ajankohtaiseksi. Pennut ovat olleet täysin eristyksissä emonsa kanssa työhuoneessa, sillä emo ei ole omille kissoilleni (enää) tuttu, ja näin ollen väkisin tutustuttaminen aiheuttaisi vain ylimääräistä stressiä puolin jos toisin. Ongelmaksi tässä järjestelyssä on muodostunut se, että ulkomaailma on alkanut kiinnostaa pentuja äärettömän paljon, eivätkä ne enää halua homehtua yhdessä ainoassa huoneessa. Ne livahtelevat joukolla ovenraosta toiselle puolelle ja kipittävät tomerasti häntä pystyssä tutkimaan uusia paikkoja, vaikka vastassa on viisi isoa kissaa. Myrsky ja Hans ovat käyneet karanneita pentuja nuuskimassa ja todenneet että "Jaa, tämmöisiä taas". Muut pysyvät kauempana ja vähän sähisevät pikkukissoille. Tarkoituksena on tutustuttaa pennut ja aikuiset toisiinsa kunhan Minni-emo palaa kotiinsa.

Pennut täyttivät tänään jo 9 viikkoa, ja sen kunniaksi voisikin esitellä kutakin sydämenvaltaajaa vähän lähemmin.

Ancient Galene

Pipa sai kutsumanimensä siitä, että se matkasi ensimmäisenä yönään pipossani eläinlääkärille odottamaan sisarustensa syntymää. Pipa ei ole ihan penaalin terävin kynä, se on lähes poikkeuksetta viimeisenä ruokakupilla kun ei raukka heti hoksaa, että murkinaa olisi tarjolla. Ulkonäöltään Pipa on ollut alusta asti tasapainoisin ja ns. ison kissan näköinen elegantti neito. Pipassa on eniten valkoista, joten se saattaa jopa juuri ja juuri täyttää bicolorin vaatimukset.


Ancient Galatea

Siirin nimesi kämppikseni Soile, se on kuulemma ihan Siirin näköinen. Sen värin kanssa on ollut pohdintaa poikineen, alussa se ei näyttänyt oikein minkään väriseltä, mutta kanelina sitä pidin. Nyt kasvettuaan se on tummunut hurjasti ja näin ollen siitä tuli Gaia-siskonsa ohella suklaa. Aiemmat suklaat Ancientit ovat olleet sävyltään aivan erilaisia, tummempia ja lämpimämpiä, mutta eiköhän näistäkin ihan oikeita suklaita kasva. Siiri on kova vastus painikavereille, sillä on puruvoimaa kuin pienellä terrierillä, eikä se tahdonvoimallaankaan jää kovin huonoksi kakkoseksi.


Ancient Gaia

Gaia on tylsästi vain Gaia, eli Äiti Maa. Sanomattakin siis selvää, että toivon nimen olevan enne ja Gaian olevan yhtä hedelmällinen kuin kaimansa kreikkalaisessa mytologiassa. Se viehätti minua alleviivatulla tyttömäisyydellään hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien, Gaia on hyvin feminiininen keijukainen. Siirin tavoin Gaiankin väri oli ensimmäisinä viikkoina kaikkea muuta kuin selkeä. Aluksi en edes huomannut että Gaiakin on olevinaan bicolor, sillä on vähiten valkoista koko pentueessa - takajalat ja 7 etuvarvasta sekä pieni läntti rinnassa. Gaian tapa leikkiä on omintakeinen, se pitää suutaan auki ja toivoo, että jotain sinne osuisi jotta saisi puraista. Pöljän näköistä, mutta niin hellyttävää. Gaia etsii sijoituskotia, mieluiten Salon lähimaastosta, mutta myös kauempaa.


Ancient Gelos

Pajun elämän alku oli vähän vaikea. Se oli syntymäpainoltaan pienin (76 g), eikä emon sopeutumisvaikeudet äitiyteen auttaneet asiaa. Minnin maito ei riittänyt viidelle pennulle ja koska Paju oli pienin, se jäi monesti alakynteen ja sille piti antaa välillä maidonvastiketta. Mutta niin se vain synnynnäisellä sinnillä ja pirteänä kasvoi kasvamistaan, ja kutsumanimensä se sai taipuisan ja vaikeasti katkeavan kasvin mukaan. Paju on söpö kuin sika pienenä, vaikka valkoista sillä ei ole ihan oikeaksi bicoloriksi asti, eivätkä täplät ole täpliä vaan epämääräistä suttua. Luonteeltaan se on aivan valloittava - sosiaalinen syliinkiipeilijä ja vähän höpsö, räpsyttelevät silmät saavat sen kovin hämilleen.


Ancient Glaukia

Törö sai nimensä siitä, että se nyt vaan on vähän törö, motipääksikin kutsuttu. Törö on kiltti killittelijä, ja sillä on millä killitellä! Se ottaa sisarustensa iskuja vastaan kärsivällisesti, mutta kun hermo menee niin sen kyllä kuulee. Väriltään Törö poikkeaa aiemmista ruskeatäplikkäistäni, sillä Törö kuten muutkin pentueen pennut on aika viileänsävyinen, eikä sillä ainakaan vielä ole niin paljoa rufismia kuin aiemmilla ruskeatäplikkäillä kasvateillani.

Vapaus!

G-pennut täyttävät pian jo neljä viikkoa ja kehitys on huimaa. Muutamat pennut ovat jo oppineet kiipeämään pentulaatikosta ulos ja pelkästään eilisen aikana opittiin kaksi uutta asiaa: Pissata voi ilman äidin apuakin, ja isojen kissojen ruoka on hyvää! Tarjosin sormenpäästä maistiaisia emon ruoasta, ja yllättäen ainoa poika ja kanelitäplikäs bicolor tykkäsivät niin hurjasti, että sormi meinasi mennä mukana. Tähän päivään mennessä on vain yksi pentu, joka ei edelleenkään suostu maistamaan kiinteää.

Tämän pentueen kasvu on ollut sen verran nihkeää edellisiin pentueisiini verrattuna, että kiinteän syöminen on suuri helpotus. Minnillä ei taida maito riittää tasaisesti viiden pennun pentueelle, joten melkein joka punnituskerralla on joku joka ei ole syönyt tarpeeksi. Kohtapa ei tarvitse moisesta enää huolehtiakaan, kun pennut alkavat syödä kiinteää ruokaa yhä enemmän (toivottavasti ilman ripuleita tai muita vatsavaivoja!) ja maito jää pikkuhiljaa jälkkärin asemaan. Painonnousujen lisäksi viimeisen viikon aikana huolena on ollut lievä silmätulehdus. Se alkoi parista pennusta mutta on tarttunut nyt kaikkiin vesihauteista huolimatta. Rähmä ei tosin missään vaiheessa ole ollut liimamaista tai kellertävää, vaan ruskeaa koppuraa. Tänään on tropit noudettu silmiin, joten toivottavasti tästäkin päästään vihdoin.

Minni on viime päivät muutellut pentujaan ahkerasti pesästä pesän viereen tai sängyn alle, ja nyt kun pennut kerran osaavat itsekin kiivetä pois ja terhakkuuskin on jo hyvällä mallilla, niin tänään koitti lopullinen vapaus pentulaatikon rajoituksista. Vaihtoehtoisia pesiä on aseteltu jos jonkinmoisia, joten eiköhän sieltä lempipaikat löydy.

Alla vielä video pentujen viimeisistä hetkistä pentulaatikkoon suljettuina.



Kävimme Soilen kanssa viime lauantaina piipahtamassa TUROKin näyttelyssä ja näin ollen myös Siam-Orient kissayhdistyksen järjestämässä itämaisten rotujen erikoisnäyttelyssä. Kissoja oli paikalla todella huima määrä, ja oli todella mukava tavata tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin ja vaihdella kuulumisia. Minni on alkanut vähän nirsoilla ruoan kanssa (tuntematon ilmiö minulle, omat kissani syövät vaikka pieniä kiviä, jos on vaarana että kaveri saa enemmän...), joten mukaan tarttui myös kassillinen märkäruokia.

G-pentue

Oli synkkä ja myrskyinen yö, kirjaimellisesti. Tai jollei aivan myrskyinen, niin ainakin hyvin tuulinen. Minni alkoi vuotaa keskiviikkoiltana, joten ryhdyimme Soile-kämppiksen kanssa odottelemaan tositoimia. Varsinainen synnytys alkoi ja eteni suhteellisen hitaasti, mutta hieman ennen yhtä varhain torstaina saapui ensimmäinen G maailmaan. Minni alkoi ponnistella lähes välittömästi ensimmäisen pennun syntymän jälkeen, joten oletin sieltä olevan tulossa seuraavankin, etenkin kun kellertävä kalvopussi yritti ulos. Odotuksista ja oletuksista huolimatta ponnistukset loppuivat, eikä ketään kuulunut. Viiden maissa aamuyöstä Minni alkoi olla sen verran levottoman ja tuskaisen oloinen, että soitin päivystävälle eläinlääkärille n:nen kerran, ja hän kutsui meidät leikkuupöydälle. Olin lähes varma, että synnytyskanavaan oli joku juuttunut ja kuollut, mutta toisin kävi. Loput neljä pentua olivat vielä nätisti kohdussa ja leikattiin siis ulos. Nyt jälkeenpäin on helppo jossitella, että olisiko Minni jatkanut synnytystä myöhemmin ja hoitanut kaiken hienosti itse, mutta sillä hetkellä sekä oma että Minnin hätä eivät jättäneet vaihtoehtoja.

Tämä ensimmäinen viikko on mennyt vähillä unilla, sillä Minni ei ensimmäisen vuorokauden aikana olisi millään malttanut rauhoittua imettämään pentujaan, vaan huusi jatkuvasti ihmisten perään. Ja luonnollisesti pentujen painot tippuivat. Sittemmin Minnistä on kuoriutunut tehtävälleen omistautunut emo, mutta pentujen kasvu ei siltikään ole ollut toiveiden mukaista. Pentuja on ruokittu sekä tuttipullosta että mahaletkulla (suuren suuri kiitos mahtavalle mentorille Katjalle, joka tuli kädestä pitäen opettamaan kuinka homma hoidetaan), ja vasta nyt alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että lisäruokinnasta voidaan pian luopua. *Koputtaa puuta*

Ruokinnan lisäksi päänvaivaa on aiheuttanut kahden pennun väri. Heti syntymän jälkeen oletin niitä suklaiksi, sen jälkeen liloiksi ja sitten meninkin täysin ymmälleni. Veikkauksia on tullut suklaasta, lilasta, caramelista ynnä muista, mutta tällä hetkellä kallistun eniten kaneliarvauksen suuntaan. Sävy on todella omituinen, ei niinkään kellertävä kuten kuvissa näkemilläni aikuisilla kaneleilla, mutta kuulemma jotkut voivat pentuina olla juurikin tällaisia omituisia sinertävän suklaaliloja. Pentujen kasvun myötä luulisi värin lopulta selviävän.

Ohessa pennut 4 päivän ikäisinä 8.11.2010.


Ensimmäisenä luomusti syntynyt ruskeatäplikäs bicolor tyttö.


Syntymäpainoltaan pienin kirppu, ruskeatäplikäs bicolor poika.


Pentueen suurin, viimeisenä syntynyt ruskeatäplikäs tyttö.


Omituinen pikkutirriäinen, kanelitäplikäs bicolor tyttö.


Lempinimen Tavis saanut kanelitäplikäs tyttö.


Toissapäiväisten punnitusten mukainen parivaljakko, pentueen suurin ruskeatäplikäs ja pienin kanelitäplikäs bicolor.