H-pentueen jytky

Ei ihme, että Viima kunnostautui ruokavarkaana etenkin tiineyden loppuvaiheessa. Kuusi niitä tuli. Kuusi! Hirmuisen pieniä olivat aiempiin pentueisiini verrattuna, niin että pentueen isoin 88-grammainen vaikutti jopa jättiläiseltä - olihan se yli 10 g suurempi kuin seuraavaksi isoin. Sopii vain katsella peiliin sen ruoanrajoittamisen suhteen... Kaikki pennut olivat tosin hyvin virkeitä ja eloisia heti alusta lähtien, vaikka neljä viimeistä saatiinkin maailmaan keisarileikkauksen avulla. Viiman kohtu alkoi vuotaa runsaanlaisesti toisen pennun synnyttämisen jälkeen ja röntgeneissä näkyi verenvuodon aiheuttama samentuma ja kahden pennun selkärangat, joten loput päätettiin leikata ulos. Voin myöntää, että oli aikamoinen shokki kuulla, että pentuja oli kohdussa ollutkin vielä neljä.

Historia toisti itseään, ja kuten keisarileikatun G-pentueen jälkeen, myös tällä kertaa emo oli aika pihalla ensimmäiset päivät. Viima repi kaikki ulkoiset tikkinsä heti ensimmäisenä päivänä eikä malttanut millään rauhoittua imettämään pentuja, vaan oli jatkuvasti raahaamassa niitä ympäri pentuhuonetta, osaamatta päättää mihin pentunsa veisi. Sille tarjottiin useampi pesävaihtoehto, mutta mikään ei kelvannut. Viimeinen niitti oli se kun Viima hyppäsi pentu suussa ovenkahvaan päästäkseen ulos pentuhuoneesta. Pidin Viimalla jonkin aikaa kauluria, jottei se pääsisi avaamaan haavaansa, mutta siitä ei seurannut kuin lisästressiä Viimalle, pennuille sekä minulle. Otin käyttöön Kissankasvattajan käsikirjan vinkin emon ja pentujen häkittämisestä, jos emo kantelee pentujaan jatkuvasti. Juuei. Viima yritti tunkea pentuja kaltereiden välistä ulkopuolelle, joten sekin keino hylättiin alkuunsa.

Viiman kasvattaja Katja antoi neuvon, että emo pitää päästää etsimään mieleisensä pesäkolo sieltä mistä se itse haluaa, ja itsepäisen Viiman tuntien se ei olisi hevillä luovuttanut kamppailuaan. Kokeilimme neuvoa ensin pienessä mittakaavassa alkuperäistä pentuhuonetta isommassa huoneessa, johon viritin mm. Soilen tupla-Sturdin. Sinne Viima pentuinensa asettuikin, ja kun vähän ajan päästä sille avattiin ovet koko kämppään, se päätyi pysymään Sturdissa. Ah autuutta!

Viiman alun sähläys ja suuri pentumäärä johtivat siihen, ettei Viimalta tullut tarpeeksi maitoa pennuille. Niinpä sitä on taas ruokittu pennut käsin muutaman tunnin välein, ja vaikka pennut ovat sitkeästi nisällä, eivät ne selvästikään saa tarpeeksi maitoa emolta. Äitini jäi pentujen ensimmäiseksi elinviikoksi auttelemaan sekä pentujen- että taloudenhoidon kanssa, mistä olikin korvaamattoman suuri apu. Nyt pennut ovat kasvaneet kiitettävästi, simskupossut etenkin.

eStella NY

Olen jo pienestä pitäen tykännyt kaikenlaisista käsitöistä ja käsillä tekemisestä, ja opiskelenkin tällä hetkellä sisustustekstiiliartesaaniksi. Pari viikkoa sitten mainitsemani projekti on siis tässä: eStella NY. Se on pieni muka-firma, jonka nimissä suunnittelen ja valmistan - yllätys yllätys - kissatekstiilejä. NY-yritys on periaatteessa ihan oikea yritys, joka toimii kuten muutkin yritykset, mutta sillä ei ole Y-tunnusta tai ALV-velvollisuutta ja se on voimassa vain vuoden. Tästä syystä eStella NY:kin lopettaa toimintansa loppuvuodesta. Ideoita on syntynyt vaikka kuinka paljon, eivätkä läheskään kaikki ole vielä toteuttamisvaiheessa. Joitain tuotteita on jo syntynyt ja niistä maistiaisia:

Turkoosi kruunupesä sekä Ilana ja Paju mittakaavamalleina


Tummanpunaiset näyttelyverhot kullanvärisellä painatuksella


Saalis- ja potkuleluja


Kissakasseja


Yrityksen kotisivut löytyvät osoitteesta http://estellany.nettisivu.org/ ja sinne saa kernaasti mennä tutustumaan tuotteisiin ja antaa palautetta! Blogikin on suunnitteilla, kunhan saisi aikaiseksi.

eStella NY löytyy myös Facebookista: https://www.facebook.com/#!/pages/EStella-NY/

Viiman H-pentue

Luvattua päivitystä Viiman astutuksesta ja tiineydestä. Kävimme maaliskuun lopussa Viiman kanssa häämatkalla Limingassa Hansin komean punatabbynaamio-pojan Toivon luona. Alku oli perinteiseen tapaan tuskastuttavan hidas Viiman äkistessä ja öristessä innokkaalle kollille. Ja vihdoin kun Viima alkoi lämmetä, Toivolta loppui puhti edes yrittää. Sillä oli perinteiseen ekakertalaisen tapaan hieman sihtausongelmia, joten sanomattakin on selvää, että ei sitä söhäämistä loputtomiin jaksa. Kuin ihmeen kaupalla pari sai kuin saikin kaksi astumista aikaan. Räpellyksen takia odotukset eivät olleet kovin korkealla - toiveet sitäkin enemmän. Toivo aloitti merkkailun pian Viiman lähdön jälkeen ja menetti siitä hyvästä pallinsa. Hyvä niin, sillä jos se olisi tullut merkkailussa isäänsä ja saanut jatkaa sitä määräämättömän ajan, voi olla että isänsä lailla siitä olisi tullut merkkaileva kastraatti.

Viiman painonnousu oli alusta lähtien hyvin nihkeää, ensin se menetti yli 100 g painostaan ja saavutti astutuksenaikaisen painonsa vasta kuuden tiineysviikon tienoilla. Vertailuna mainittakoon, että edellisellä kerralla sille oli kuuden viikon kohdilla tullut jo n. 800 g lisäpainoa. Toisaalta, edellisellä kerralla se keräsi paljon myös ihan ehtaa ihraa, tällä kertaa se on hoikistunut ja kasvattanut vain vatsaansa.

Viimalla on selvästi aivan hirveä nälkä, ihan koko ajan. Olen tietoisesti rajoittanut sen syömistä sen verran, ettei se syö itseään ihan samanlaiseksi palloksi kuin viime tiineysaikanaan. Viima itse vain on eri mieltä ja on valmis ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Se on varastanut keittiön kaapeista kissanruoan lisäksi mm. keksejä, munkin, sokeria ja kahvia. Kyllä, kahvia. Ohessa todistusaineistoa.



Viiman takia olemme joutuneet lukitsemaan keittiön ruokaa sisältävät kaapit lapsilukoilla. Aina lapsilukotkaan eivät riitä. Viima on ollut niin nälkäinen, että jopa aiemmin pahalta haisseet ja ällöttävät kämppiksen kissat ovat olleet siedettäviä, kun ruoasta on kyse. Se oli eräänä päivänä omatoimisesti murtautunut Soilen puolelle ruokaa etsimään, ja sittemmin siitä huvista on tullut lähes jokapäiväistä. Pari kertaa se on saanut kaivettua märkäruokapussit esille ja hyvässä yhteisymmärryksessä repinyt ne tsiljoonaksi palaseksi Soilen kissojen suosiollisella avustuksella. Tänään yllätin sen dyykkaamasta väärän puolen roskista. Sain lavastettua murtautumistilanteen - ruoalla houkuttelemalla, tietenkin.



Viima voi siis erittäin paksusti, ja vaikken suurta pentuetta odotakaan, niin kyllä niitä pentuja muutama on, huonosta painonnoususta huolimatta. Laskettu aika H-pentueelle on 5.6. tienoilla ja täytyy vain toivoa, että Viima hoitaa tämän synnytyksen yhtä hienosti kuin edellisenkin. Ja toivotaan, etteivät ihan kaikki pennut olisi siamilaisia, vaan että mukaan mahtuisi myös jokunen hopea(tabby)itämainen! Alla Viima vielä 44 vuorokautta astutuksen jälkeen.

Uutisöverit

Jälleen on aikaa vierähtänyt ja vaikka mitä raportoimisen arvoista tapahtunut. Jotta tekstiä ei tarvitse tuntikaupalla scrollata, pidetään asiat tiiviinä.

Ensinnäkin, Gaia ja Galene muuttivat pari kuukautta sitten yhteiseen kotiin, Gaia sijoituskissaksi. Jenny kävi TUROKissa 16.-17.4.2011 tyttöjen kanssa näyttäytymässä, lauantaina mukana olivat molemmat ja sunnuntaina vain Galene eli Pipa. Gaia oli Eric Reijersillä, ja hän tykkäsi Gaiasta muuten, mutta valkoisen määrästä tuli paljon sanomista. Yllättäen, onhan Gaialla toki varpaissa ja vähän rinnassa valkoista... Tuomarikin harmitteli ettei itämaisilla ole mitted-kuviota sallittujen valkolaikkukuvioiden joukossa, mutta antoi sentään säälistä EX1:n, vaikka pohti OH:ta. Gaia otti elämänsä ensimmäisen näyttelyn ihailtavan tyynesti ja hurmasi tuomarin kiipeämällä syliin. Hyvä mieli jäi!

Galene oli lauantaina Michael Edströmin pöydällä, eikä sillä ollut vaikeuksia saada EX1-tulosta, vaikka Pipa ei käyttäytynytkään yhtä mallikkaasti kuin siskonsa. Epämääräistä äninää, örinää ja suhinaa kuului lähes koko ajan, ja se oli luultavimmin syynä siihen, ettei jatkoon ollut asiaa, vaikka se oli tuomarillaan ainoa pentu. Koska Gaiakin oli oman tuomarinsa ainoa pentu ja jäi luonnollisesti myöskin nominoimatta, ei lauantaina ollut lainkaan kategorian parasta pentua. Sunnuntaina Pipan tuomarina oli Dorte Kaae, ja vaikken minä ollut enää sunnuntaina paikalla, niin kuuleman mukaan Dorte piti Pipasta ja käyttäytyminenkin oli jo parempaa kuin edellisenä päivänä. Näin ollen Pipa taas ainoana pentuna tuomarillaan nominoitiin, ja koska toiselta tuomarilta ei tullut toista pentua paneeliin, niin Pipa oli tällä kertaa kategorian paras pentu. Pipan näyttelyura tulee ilmeisesti jatkumaan, joten sitä näkee näyttelyissä toisinaan.

Gaia ja Eric Reijers:




Pipa ja Michael Edström:

Näyttelykuvat: Pekka Savolainen

Glaukia eli Törö etsi puolivuotiaaksi asti omaa kotiaan, mutta vihdoin sekin hurmasi sen oikean kodin itselleen ja muutti viikko sitten. Ensimmäiset päivät olivat menneet varovasti Törön pikkuhiljaa rohkaistuessa, ja saa nähdä miten käy kun tänä viikonloppuna kotiin saapuvat maatiaisveljekset leikkikavereiksi. Törön elämää kavereineen voi seurata Snabelbacka-blogista.

Ainoa vielä kotona oleva G on siis Paju-poika, joka odottelee vielä jokusen hetken muuttoa uuteen kotiinsa. Pajua voi kysellä siitokseen parille kivalle naaraalle, mikäli astutus olisi muutaman kuukauden sisään ajankohtainen. Pajulla ei ole vielä minkäänlaisia miehistymisen merkkejä (ja hyvä niin!), mutta eiköhän se minun tuurillani ennen muuttoaan nekin hommat hoksaa. Merkkailua ja jodlausta niin jopa onkin taas kotoisaa.



Viima tiineysajan hölmöilyineen ansaitsee jo ihan oman postauksensa, mutta mainittakoon sen verran, että se on astutettu 44 vuorokautta sitten ja on ilmeisen tiine. Kesäkuun aluksi odotellaan siis Viiman ja Toivon pentuja!

Tänä keväänä olen ollut täystyöllistetty projektin kanssa, jossa saan mahdollisuuden yhdistää kaksi rakkainta harrastustani. Siitäkin lisää lähiaikoina. :)

Ensimmäinen pentu uunista ulos

G-pennuista ensimmäinen muuttaja oli Siiri eli Ancient Galatea, joka muutti uuteen kotiinsa koiralauman keskelle viikko sitten. Se on sopeutunut uskomattoman hienosti, muutaman päivän jälkeen se ei arastellut koiria enää yhtään.


Siiri on pysynyt ihan samanlaisena riiviönä kuin se oli täälläkin.






Kuvat on ottanut Anne Talasmäki. On aina niin ihanaa ja sydäntälämmittävää kuulla, että pentu on päässyt aivan nappikotiin.

PRA - Polttava puheenaihe

Olen viimeiset kuukaudet seurannut mielenkiinnolla keskustelua PRA:sta (etenevä verkkokalvon rappeuma). Tieto siitä, että itämaisillakin roduilla esiintyy PRA:ta tuli ainakin suurimmalle osalle kasvattajia aika puun takaa, allekirjoittaneellekin. PRA on siis väistyvästi periytyvä silmäsairaus, joka johtaa ennen pitkää kissan sokeutumiseen. Minulla oli taannoin epäilyksiä siitä, että Viima saattaisi olla kantaja, sillä sen suvussa todettiin yksi PRA-tapaus. Viima on nyt 3-vuotias ja kiipeilee ja loikkii tasoille, availee keittiön yläkaapitkin ruoanhimoissaan ja on muutenkin varsin eläväinen. Elokuussa tapahtunut muuttokin sujui Viimalta aivan normaalisti, joten sairaaksi en sitä epäillyt, vaan lähinnä kantajuuden takia halusin ottaa siitä DNA-testin PRA:n varalta. Tulos olikin aika shokki - Viima on sairas. Kävin sen kanssa silmäpeilauksessakin tuloksen saamisen jälkeen ja sieltä löytyi PRA-muutoksia, joskin näkö on edelleen suhteellisen hyvä. Vieläkään ei ole mitään merkkejä siitä, että esim. hämäränäkö olisi huonontunut, vaan edelleen se pimeässäkin kyttää Soile-kämppiksen kissoja lasisen välioven takaa.

Olen miettinyt ja pohtinut Viiman jatkokäyttöä puutumiseen asti. Sillähän on Hansin kanssa yksi pentue, joka oli täynnä poikia, enkä saanut kaipaamaani naarasta jatkoon. Jos Viima jäisi eläkkeelle, menettäisin klassis- ja hopealinjani, ja jos sillä tehtäisiin vielä pentue, sairaus siirtyisi eteenpäin. Loppumattoman vatvomisen jälkeen olen (ainakin toistaiseksi) tullut siihen tulokseen, että haluaisin Viimalta vielä yhden pentueen. Kollin olisi EHDOTTOMASTI oltava PRA-negatiivinen, jolloin pennuista tulisi PRA-kantajia, mutta ne eivät koskaan sairastuisi. Tämänhetkisen tiedon mukaan Suomessa testatuista itämaiskissoista 37% on kantajia, joten onhan niitä kantajia jokunen muutenkin. Ei tietenkään ideaali tilanne, kaukana siitä, mutta tällaiseen päätelmään olen tullut, enkä halua sitä salailla.

Vaatimukseni kollin suhteen eivät suinkaan päättyneet PRA-negatiiviuteen, vaan niitä on aina pitkä lista. Sopiva kolli löytyikin yllättävän läheltä ja jouduin joustamaan vain yhdestä asiasta - itämaisuudesta. Hans sai kolleiluaikoinaan vain yhden pojan oman kasvatukseni ulkopuolella (yhteensä 2 pentuetta, Feanorian- ja Orifame-pentueet), Feanorian Dose of Hopen eli Toivon, punatabbynaamion siamilaisen. Suunnittelin aikoinaan Viiman ensimmäiseksi sulhoksi Toivon isoisää Riksiä (Yrttitarhan Etruskisahrami), mutta Hansin varhainen kypsyminen aikaistivat suunnitelmia Hansin osalta ja Riksi jäi käyttämättä. Toteutuessaan Viiman ja Toivon pentue olisi unelmien täyttymys. Saisin Hansin linjat takaisin omaan kasvatukseeni, haaveilemani Riksin sukutauluun, sekä mahdollisesti punaisia pentuja, joista salaa haaveilen. Kaiken lisäksi Toivo on klassisen kantaja kuten Viimakin, joten sieltä saattaisi tulla jopa klassisia tabbyja. Ja vaikka olemme Feanorian-Tintin kanssa tehneet jo paljon yhteistyötä puolin ja toisin, pentueen sisäsiitos- ja sukukatokertoimet olisivat verrattain alhaiset.

Suunnitelmat ovat toki aina vain suunnitelmia ja joskus luonto päättää toisin. En voi kutsua itseäni taikauskoiseksi ihmiseksi, mutta jo suunnitelmien julkaisu tuntuu siltä kuin tökkisi pesismailalla kohtalon mehiläispesää. Tulevaisuus näyttää miten käy vai käykö mitenkään, mutta Toivo elää. :)

Kolmen kuukauden rajapyykki ohitettu

Niin se aika vain kuluu, ja nyt on kulunut (jo vähän yli) kolme kuukautta G-pentujen syntymästä. Vaikeasta alusta huolimatta kaikki pennut säilyivät hengissä, josta olen todella onnellinen. Tähän mennessä olen menettänyt vain yhden elävinä syntyneistä pennuista ennen luovutusikää, saavutus kai sekin. Ensi viikolla pitäisi mennä hakemaan pennuille tehosterokotteet ja eläinlääkärintodistukset, ja sitten ne olisivatkin muuttovalmiita.

Tässä vaiheessa varattuina ovat tosin vasta Siiri ja Paju, joista Paju tulee todennäköisesti jäämään kotiin vähän pidemmäksi aikaa. Kolme pentua etsii vielä omaa kotiaan, Pipa ja Törö lähinnä lemmikkikotia ja Gaia yhteistyökykyistä ja luotettavaa sijoituskotia.

Minni lähti kotiinsa reilu viikko sitten ja se on nyttemmin steriloitukin. Kiitos vielä Annelle ja perheelle hedelmällisestä yhteistyöstä! Emon lähdön jälkeen pennut ovat vaatineet moninkertaisesti huomiota, ja jotkin luonteenpiirteet ovat tulleet paremmin esiin. Esimerkiksi Törö oli aiemmin vähän muiden varjoon jäävä, ns. ihan kiva pentu, mutta nyt siitä on kuoriutunut aivan hurmaava neitokainen. Se narisee kun on asiaa, lykkää pyllynsä syliin ja alkaa pienestäkin kosketuksesta kehrätä kovaäänisesti. Sillä on myös tapana nuolla sormiani minuuttikaupalla.

Viikon ajan olen yrittänyt yhdistää pennut aikuisten kissojeni kanssa - aiemmin se ei ollut vieraan Minnin takia mahdollista. Laihat ovat tulokset. Viima, joka yritti aikoinaan imettää Ilanan viimeisiä pentuja, rähisee pennuille ja hyökkii päälle. Pennut luonnollisesti pelästyvät, eikä tutustumisesta tule mitään. Olen päätynyt siihen, että Viima saa kiroilla ihan ylhäisessä yksinäisyydessään eristyksissä kun pennut tutustuvat muuhun laumaan, ja se näyttäisi toimivan. Hieman kuuluu murinoita ja sähinöitä, mutta pääsääntöisesti pennut tutkailevat mielenkiinnolla ja aikuiset vain katsovat, etteivät ne tule liian lähelle. Pieniä ongelmia tuottaa Viiman taipumus avata ovet, joten kauaa se ei eristyksissä viihdy.

Ohessa vielä sunnuntain auringonpaisteessa otettuja kuvia.

Siiri ja Paju nautiskelevat auringosta.


Törökin osaa olla söpö!


Gaia katselee ikkunasta ulos.


Pipa metsästää sorminukkepupua.