Ihan pikkiriikkisen myöhässä voisi kertoa hieman Hansin ensimmäisestä näyttelystä Laihialla, sekä tietysti muita kuulumisia, vähän vähemmän myöhässä. Kävin siis Voittaja 2009 -näyttelyssä Laihialla 12.12.2009 turistina, ihailin kauniita kissoja ja istua tönötin kun muut raatoivat assarina (terkkuja Soilelle) tai olivat muuten vaan kiireisiä. Ihan mielenkiintoinen kokemus sekin, joskin toivon, että tulevaisuudessa tuomarivalintoihin panostetaan hieman enemmän.
Sunnuntaina olikin sitten Hansin vuoro osallistua elämänsä ensimmäistä kertaa näyttelyyn. Päivä alkoi oikein mukavasti kun Hans päätti eläinlääkärintarkastuksen jälkeen olla menemättä takaisin vankilaan (=boksiin), ja pyörsi takaisin ulos juuri ennen kuin sain boksin luukun kiinni. Tulipahan sekin koettua ensimmäistä kertaa, että kissa karkaa näyttelyssä. Onneksi Hans oli vain utelias eikä mitenkään paniikissa, se lähti parin metrin päähän tutkimaan mitä hallilla oli tarjota, ja suuntasi suoraan ihmisiä kohti. Eikä tuumannut mitään, vaikka vieraat ihmiset ottivat sen kiinni ja ojensivat takaisin punastelevalle omistajalle.
Hans otti kaiken kaikkiaan hyvin rennosti, toisin kuin minä. Olin kehittänyt kaikenlaisia kauhukuvia ja pahimpia skenaarioita siitä miten Hans voisi käyttäytyä tai mitä ylipäätään voisi tapahtua. Hansin ja kasvatukseni tulevaisuus riippuisi hyvin paljon siitä, saisiko Hans sertinsä - jos ei, niin en odottaisi seuraavaan lähinäyttelyyn (kauempiin näyttelyihin en sitä jaksa viedä, sillä merkkailu hotellihuoneissa olisi todennäköisesti aivan jatkuvaa) vaan leikkaisin sen heti. Mikä tarkoittaisi sitä, että Hansin pentueet jäisivät yhteen. Olin siis mukavassa paniikissa koko aamun, ja pyysin Soilea viemään Hansin tuomarille. Oma paniikkini olisi voinut tarttua myös Hansiin, ja sittenpä olisikin kaikilla ollut kivaa. Soile vei Hansin, ja kaikilla OLI kivaa. Etenkin Hansilla. Se on jo aiemmin osoittanut taipumusta mennä aivan sekaisin ihanista tuoksuista: parfyymeista, hajustetuista rasvoista ja meikeistä, deodoranteista jne. Tuomari Satu Hämäläisellä oli ilmeisesti jotain aivan ihanaa parfyymia, sillä hetken pöydällä oltuaan Hans alkoi kieriä, puskea, tuhista ja halailla. Se yritti kirjaimellisesti uida tuomarin liiveihin. Arvostelu meni siis ihan hyvin, ja vaikka vähän hävetti niin olo oli myös helpottunut, koska jännitykseni oli aivan turhaa. Hans sai ihan mukavan arvostelun, ja kokonaisvaikutelman kohdalla Hansin luonnetta oli suurin kirjaimin kehuttu.
Alla kuva arvostelutilanteesta Markus Wikströmin ottamana, joskaan siitä ei saa ihan oikeaa kuvaa siitä, miten sekopäisesti Hans kieri ja puski.
Kävimme sunnuntaina Hansin kanssa myös valokuvaaja Elisa Putin luona otattamassa vähän edustuskuvia, kotona kun kuvaamisesta ei tule mitään, Hans ei vain osaa olla sivistyneesti paikoillaan ja poseerata. No niin no, ei se osannut valokuvaajallekaan poseerata...
"Tätä kangasta pitkin voi varmaan kiivetä kattoon asti. Kokeillaanpas."
"Jos tästä tekisi nopean loikan lattialle, aitoisi johtojen yli, spurttaisi ovelle ja murtautuisi ulos, niin saisi ehkä muutamaa tyttöä vikiteltyä."
"Tuolta valaisimen päältä voisi olla hyvät näkymät, pitääpä testata." Arvatkaapa kaksi kertaa testasiko. Mutta ei mennyt lamppu sentään rikki, en ainakaan tunnusta.
Ja sitten pennuista. Kävin Viiman ja pentujen kanssa vähän reissussa jouluna, ja klassinen siamilainen Piu jäikin sille tielleen. Matka meni mukavasti ja pojat saivat paljon uusia kontakteja ja ihailijoita. Myös klassinen itämainen Kake pääsi eilen uuteen kotiinsa, joten vain täplikkäät pojat ovat enää kotona.
Otin loppiaisena kuvia jäljellä olleista pojista, tässä kuvassa Viima, Kepa ja Tilli nauttivat talviauringosta ikkunalaudalla, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.
Tillin kuvaaminen ei meinaa millään onnistua, aina kuvat tärähtävät tai ilme on niin kummallinen, ettei kuvia kehtaa julkaista.
Kake on jo ihan iso kolli, olevinaan. Pohjalainen isäntä!
Kepa on yllättäen suhteellisen helppo kohde, se osaa pysyä hetken paikallaan kun kuvataan, vaikka muuten on aivan isäänsä tullutkin. Muuten se ei sitten pysähdykään, sillä tuntuu olevan vaihde vitosella heräämishetkestä nukahtamishetkeen asti. Minulla on todistajia jollette usko.
G-pentuekin alkaa kohta olla ajankohtainen, nyt odotellaan Meten kiimaa, ja se pääsee Hansin luokse kyläilemään heti kun vain juoksee. Hansilla on ilmeisesti selvänäkijän tai ajatustenlukijan lahjoja, sillä se on viime päivät ollut tavallistakin rasittavampi kolleiluineen. Se ei meinaa millään rauhoittua, vaan jolkottaa jolkottamistaan tuntikaupalla, mouruten ja merkkaillen. Onneksi hormonit eivät ainakaan vielä ole vaikuttaneet sen ruokahaluun, sille uppoaa edelleen melkein mikä tahansa, eikä lihaksikas timmi kolli ole ainakaan hetkeen kuihtumassa. Joka tapauksessa kauaa ei sen tarvitse enää hormonihuuruistaan kärsiä (puhumattakaan minun kärsimyksistäni!), olen luvannut itselleni leikata sen viimeistään huhtikuussa, vähän naaraista riippuen. Niin pian kuin mahdollista kuitenkin.
Edellisestä kirjoituksesta onkin jo muutama tovi aikaa, ja tällä välin on pentujen kanssa tapahtunut vaikka mitä. Pojat ovat kasvaneet hurjasti ja painavat nyt 980-1100 grammaa, ja koko kämppä on valloitettu. Tälläkin hetkellä on ravit käynnissä, pentuja ja aikuisia kissoja sinkoilee mistä minnekin ja perässä on mahdoton pysyä. Aina silloin tällöin joku pikkupoika tulee ja ottaa haliotteen (piikkikintailla!) nilkasta, ja spurttaa taas hetken kuluttua matkaan. Vastapainoksi arjen todellisuudelle postaan tähän niin monta ällöttävän söpöä nukkumiskuvaa, että siirappi tihkuu pikseleiden välistä.
Pojat ovat saaneet sekä viralliset nimet että lempinimet. Hopeatabby on Kake, hopeatäplikäs Kepa, täplikäs simsku Tilli ja klassinen simsku on Piu. Molemmat siamilaiset rekisteröin hopeatabbynaamioiksi, vaikken oikeasti osaakaan sanoa ovatko ne hopeita vai eivät. Viisaammat sanoivat että ovat, joten luotan siihen sanaan, ja toivon ettei "värivirheellisiä" raukkoja kovin sorreta Kissaliitossa. Hans-isä ottaa ihailtavasti osaa pentujen hoitoon, lähinnä tyynyn, leikittäjän ja rankaisijan muodossa. Kissamaailmassa tuntuu toimivan samat käytösmallit kuin ihmisilläkin - "Jos et nyt ole kunnolla niin isä tulee laittamaan sinut ruotuun". Hans ei ole oikein pesijätyyppiä (kukapa TosiMies olisi!), mutta pentujen pyllyt on sen mielestä jotain aivan ihanaa.
Olipa kerran kauan sitten pieni kissanpentukansa nimeltä Faaraot. Faaraot olivat pieniä sekä kooltaan että lukumäärältään, niitä oli vain neljä, eikä kukaan niistä painanut edes puolta kiloa. Niinä aikoina maailmaa hallitsi tyrannimainen diktaattori Kaksijalka, joka oli vanginnut pienet Faaraot ahtaaseen laatikkoon. Eräänä päivänä Faaraot nousivat kapinaan, ja vaativat ulospääsyä ankeasta vankilastaan.
Yksi Faaraoista, piskuinen Tilli Hansinpoika, päätti ottaa kapinan johdon. Tillillä oli rohkein mieli ja eniten tahtoa, joten se alkoi pohtia parhaita pakoreittejä. Tilli toivoi, että vankilan yllä pyörisi lintuja, kärpäsiä tai perhosia, joiden selässä Tilli voisi lentää vapauteen, mutta yhtäkään lentävää olentoa ei kuulunut.
Tilli päätyi punomaan mutkikkaan juonen Kaksijalan ja vartiota pitävän jumalolento Emon harhauttamiseksi, ja siihen se tarvitsi veljensä apua.
Valitettavasti veli ei ollut älykkyydessään Tillin veroinen, eikä onnistunut harhautuksessa, vaikka se kovin yritti viattomasti vihellellä. Syyllinen ilme paljasti Kaksijalalle heti mitä oli tekeillä.
Viimeisenä oljenkortenaan Tilli turvautui säälin herättämiseen. Se killitti tiukasti diktaattori Kaksijalkaa hieman harottavilla silmillään, ja pyysi vapautusta kansalleen.
Ja kas, keino toimi! Kaksijalka heltyi tekemään oviaukon vankilan seinään, ja Tilli lähti innokkaasti tutkimaan ympäröivää maailmaa ja valloittamaan sen omakseen.
Vaikka Kaksijalka oli jo voitettu, Faaraot eivät voineet luottaa siihen, ettei Emo estäisi Tillin nerokasta suunnitelmaa. Tilli määräsi kaikki veljensä pitämään Emon kiireisenä, sillä aikaa kun Tilli tarkastaisi maaston ja eliminoisi mahdolliset uhat.
Tällä kertaa harhautus toimi hyvin, kunnes Tilli itse hihkui maailman ihmeille niin kovaa, että Emo havahtui ja ymmärsi mistä on kyse. Veljet yrittivät parhaansa mukaan häiritä Emoa, mutta turhaan. Se oli jo ponkaisemassa Tillin perään, kun Tilli sai vihdoin selitettyä, että se palaisi kyllä aivan heti, kunhan tutkisi vielä pari nurkkausta.
Tilli piti lupauksensa, ja palasi aivan tuota pikaa vankilan uudelle ovelle. Se oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä reissustaan, mutta täynnä intoa kaikkea uutta kohtaan. Se aloitti kaikkien ihmeiden ja kummallisuuksien kertomisen jo aikaa ennen kuin pääsi ovesta sisään, ja veljet kuuntelivat silmät suurina Tillin seikkailuista.
Tilli pääsi heti Emon viereen lämpimään, Emo pesi siitä suuren maailman hajut pois ja otti pojan viereensä syömään. Tilli oli onnellinen huomatessaan, että vankilan ovi ei enää sulkeutunutkaan sen jäljessä, vaan jäi avoimeksi kutsumaan Tilliä ja muita Faaraoita tuleviin seikkailuihin. Tilli oli varma, että elämästä tulisi nyt paljon antoisampaa ja mielenkiintoisempaa, ja vaikka Faaraot seuraavina viikkoina päätyisivät maailman kauimmaiseen nurkkaan, ne löytäisivät aina takaisin Emon luokse lämpimään.
Kyllä saa taas huomata, että pentujen kanssa päivät ja viikot kuluvat ihmeen nopeasti. Vastahan ne olivat onnettomia rääpäleitä, ja nyt jo isoja poikia. Simskut etenkin, ne ovat ottaneet n. 50 gramman kaulan itämaisiin. Kehittymistä tapahtuu joka päivä, ja taannoin huomasin, että pennut ovat kasvattaneet itselleen jo hurjat piikkihampaat, kuten hopeatäplikkään kuvasta näkyy.
Kauneudenhoitoa harjoitellaan jo ahkerasti, manikyyrit ja pedikyyrit hoituvat hienosti. Klassinen hopeatabby näyttää esimerkkiä.
Valtaosan päivätoiminnasta vie tosin vieläkin nukkuminen, kolmeviikkoisen pennun raskas päivätyö vaatii veronsa.
Vasta yksi pennuista, geneettisesti täplikäs siamilainen on saanut lempinimen, Tilli. Voiko tuollaiselle tillittelijälle edes harkita muuta nimeä? Se vain katselee onnellisen tyhjäpäisen näköisenä, kun muut köpöttelevät menemään ja painivat epämääräisessä kasassa. No joo, myönnetään, kyllä sekin köpöttelyyn ja painiin välillä osallistuu.
Geneettisesti klassisesta siamilaisesta ei tällä kertaa ole kuvia, muksu oli hyvin vastahakoinen kuvattava. Se on muutenkin luonteeltaan vähän villikko, painaa menemään pesän nurkasta nurkkaan ja kiljuu kuin syötävä, jos jokin harmittaa. Hopeatabby on tässä vaiheessa vähän kuin isänsä, kuvia on yhtä hankala ottaa, kun tyypistä ei löydy kuin On- ja Off-napit.
Bonuksena vielä pieni video, jos tarkkaan katsoo niin näkee myös siamilaisten kehittyvät haamukuviot. Siinä näkyy myös hopeatabby-paran vino jalka, joka täytyy todennäköisesti lastoittaa, kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa.
Niin siinä sitten kävi, että Viiman pennut syntyivät lauantaina 19.9. Ihanainen Soile oli luvannut aiemmin viikolla synnytysavuksi, mikä teki synnytyksen odottelun minulle hieman helpommaksi. Kaikki ei mennyt ihan odotusten mukaan, sillä Viimalla ei ollut mitään näkyviä avautumisen merkkejä, vaan se alkoi supistella ihan ykskaks yllättäen. Ensimmäinen pentu syntyi vajaan tunnin kuluttua ensimmäisistä supistuksista, ja sen jälkeen supistukset loppuivat kuin seinään. Puolentoista tunnin päästä supistukset alkoivat taas, ja alle 10 supistuksen/ponnistuksen jälkeen toinen pentu oli maailmassa. Eikä supistuksista taaskaan mitään tietoa. Kolmatta pentua odoteltiinkin melkein 4 tuntia, mutta sieltä sekin tulla tupsahti kun Viima oli lepäillyt tarpeeksi. Neljäs eli viimeinen pentu odotutti itseään taas puolisentoista tuntia, mutta kun Viima ponnistaa niin Viima ponnistaa. Tasan kolme ponnistusta tuli taas ihan puskista, juuri ja juuri ehdittiin Soilen kanssa pesän viereen kun pentu oli jo syntynyt.
Olimme Soilen kanssa tuntevinamme vielä yhden möykyn Viiman vatsassa, joten jäimme muutamaksi yön tunniksi odottelemaan, mutta mitään ei kuulunut ja lopulta väsymys vei voiton. Möykky oli ilmeisesti vain kakkaa, sillä aamulla mitään kovaa ei vatsassa enää tuntunut, eikä Viima ole oireillut mitenkään, vaan hoitanut rauhallisesti pentujaan. Saldona oli lopulta siis neljä pentua, joista kaksi on siamilaista ja kaksi itämaista, hopea klassinen tabby (!!!) ja ilmeisesti hopeatäplikäs. Sukupuolista en ole vielä ihan varma. Siamilaiset tuntuisivat olevan myöskin tummia naamioita, sillä tänään olin havaitsevinani vähän tummumista kirsuissa. Ei siis punaisia tällä kertaa, harmi kyllä.
Kaiken kaikkiaan synnytys oli helppo, vaikka se kesti yli 7 tuntia, Viima oli kuitenkin väliajat rauhallinen, eikä sillä mennyt ponnisteluun juurikaan energiaa, vaan kaikki pennut tulivat mukavalla tahdilla ponnistuksien alettua. Ainoa miinus Viimalle tulee alun pienestä hermoilusta, joka toki ensikertalaiselle sallittakoon. Se oli vähän ymmällä ensimmäisistä pennuista, ja yritti kanniskella niitä vähän liian rajusti, joten päädyimme pitämään ensimmäiset 2 pentua lapsiparkissa pesän nurkassa vähän aikaa. Kolmannen pennun myötä Viima taisi tajuta, että näitähän vain tulee ja tulee, eikä jokaisesta vinkaisusta tarvitse skitsota. Hienosti se kyllä heti ensimmäisenkin pennun vapautti kalvoista ja pesi puhtaaksi.
Täplikkäällä pennulla paino hieman laski ensimmäisen vuorokauden aikana, mutta 2 ml vastiketta ja pikkiriikkisen hedelmäsokeria taisi vahvistaa sitä niin, että sekin jaksaa jo nisistä taistella ja painokin on noussut. Toivottavasti jatkaa nousemistaan!
Viima vartioi.
Hopea klassinen tabby.
Simsku ja simskun maitomassu.
Koko jengi koossa.
Ja sitten niitä huonoja uutisia. Entinen sijoituksessa ollut kollini Tarmo alkoi muutama viikko sitten nirsoilla syömisen kanssa, laihtua ja muuttua pikkuhiljaa apaattiseksi. Ensimmäisellä eläinlääkärillä sille vain lykättiin antibioottia tutkimatta syytä muuten kuin vähän kopeloimalla ja hammaskivet rapsimalla, mutta yllättäen se ei auttanut. Vajaa viikko sitten se pääsi toiselle lääkärille, joka tutki poikaa vähän tarkemmin ja otti sen pariksi tunniksi tiputukseen. Tarmon kunto oli sen verran huono, että se vietiin Viikkiin pieneläinsairaalaan tehohoitoon viikonlopuksi, missä siitä otettiin kaiken maailman kuvia ja verikokeita, mutta syytä huonokuntoisuudelle ei löytynyt. Tarmon kunto parani hiukan letkuruokinnan avulla, mutta tänään Tarmolta loppui tarmo ja sen veriarvot olivat romahtaneet. Se olisi tarvinnut pikaisen verensiirron, mutta se oli käytännössä mahdotonta ja todennäköisesti loppupeleissä turhaakin, joten urhea poika päädyttiin nukuttamaan ikuiseen uneen. Tarmo lähetetään avattavaksi, jolloin toivottavasti selviää syy syömättömyydelle ja apaattisuudelle.
Tarmo opetti minulle millaista elämä kollin kanssa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Se asui luonani näyttely- ja siitosuransa ajan, ja merkkasi käytännössä jokaisen merkattavissa olevan pinnan. Se oli hellyydenkipeä hassuttelija, joka nukkui joka yö vieressäni lempipaikallaan ja rakasti villasukkia. Suru on suunnaton, eikä kaipaukselle ole sanoja. Nuku hyvin, ystäväni.
R.I.P. CH Ancient Boreas, OSH ns 22
14.06.2006 - 21.09.2009
Kävin tänään Vaasassa katsomassa ja kuvaamassa nuorempaa sijoitustyttöäni Minniä, eli beigetäplikästä Ancient Eratoa. Oli tosi kiva reissu, ja oli mukava nähdä hyvinvoiva ja onnellinen kasvatti rakastettuna perheenjäsenenä. Minni on yllättäen kasvanut kovasti sitten luovutuksen, onhan se jo 10 kuukauden ikäinen nuori neito. Siinä on paljon emonsa Ilanan näköä, etenkin päässä, mutta Ozzy-isältä on tullut kuonoon vähän lisää pituutta ja vartaloon pituutta, korkeutta ja eleganttiutta. Minni oli kova narisemaan pienenä, ja tuli huomattua, että se ominaisuus ei ole iän myötä mihinkään kadonnut.
Minnin kaverina asuu 4 puolipitkäkarvaa, joista suurin on tämä miltei 9-kiloinen ihana maine coon -mörrimöykky Miska. Näin itämaisnäkökulmasta hervottoman kokoinen poika, mutta aivan mahtava tyyppi.
Viiman pitäisi synnyttää tällä viikolla, joten jänniä aikoja eletään, ja seuraavassa blogimerkinnässä pääsen toivottavasti esittelemään jo jälkikasvuakin. Maito näyttäisi jo laskeutuneen, joten saa nähdä. Muutaman päivän saisi Viima mieluusti vielä pidätellä, vaikka olo varmasti tukala onkin.
