Tästä keväästä on odotettavissa oikea pentukevät, mikäli kaikki menee kuten näyttää menevän. Viisikuinen Kepa on edelleen vailla sitä omaa kotiaan ja saa nähdä muuttuuko tilanne mihinkään tulevinakaan kuukausina. Se kun on luonteeltaan sellainen, ettei sitä voi ihan joka kotiin luovuttaa, energisyytensä ja seurallisuutensa takia. Vaatimukset kodille eivät sinänsä ole kovat, mutta siellä pitää olla ainakin yksi kissakaveri ja ymmärrystä hieman rasavillin pojan touhuihin. Ohessa muutama uusi kuva Kepasta.
Kuten otsikosta käy ilmi, meille on mahdollisesti odotettavissa vahinkopentuja. Kerta se on ensimmäinenkin. Ilanan leikkauksen jälkimainingeissa unohdin antaa Viimalle ajoissa kiimansiirtopillerin, ja kaksi päivää myöhässä annettu pilleri oli auttamattomasti liian myöhässä. Hans pääsi astumaan Viiman seuraavana aamuna, jonka jälkeen ne luonnollisesti erotettiin. Viimalle ei ehtinyt tulla mitään kiiman merkkejä, se ei huudellut saati tarjonnut, mutta Hans etevänä poikana osasi haistaa, että nyt voisi onnistaa. Myös Kepa, tuolloin 4 kk, yritti vähän polkaista emoaan... Onneksi yritys oli aikamoista räpellystä ennen kuin ehdin väliin.Nyt on kulunut 4 viikkoa astumisesta, eikä Viimalla ole minkäänlaisia ulkoisia tiineyden merkkejä. Sen nisät ovat vaaleat lörpöt, ja painokin on ennemmin laskenut kuin noussut. Kävin Viiman kanssa ultrassa viikko sitten, ja siellä kuitenkin näkyi ainakin kaksi alkiota. On mahdollista, että Viiman keho vielä keskeyttää tiineyden, tai on keskeyttänyt sen jo, mutta mitään en uskalla vielä veikkailla. Tie vie röntgeneihin, mikäli Viima ei osoita merkkejä puoleen taikka toiseen seuraavien viikkojen aikana.Tärkein syy miksi Viiman olisi parempi olla olematta tiine, on että seuraava suunniteltu pentue on myöskin laitettu alulle. Ainakin toivottavasti. Sijoitusnaaraani Mette kävi Hansin luona kylässä pian pari viikkoa sitten, ja tästä yhdistelmästä toivomme tulosta. Häät sujuivat hyvin, vaikka aluksi Mette - luonnollisesti - antoikin kollille vähän päihin. Mette on hämmästyttävän paljon emonsa Ilanan kaltainen, sekä ulkonäöltään että maneereiltaan. Emo ja tytär tunkevat viereen kerälle, ääntelevät ja hakevat kontaktia aivan samalla tavoin. Molemmissa on vähän dominan vikaa, kuten alla olevasta Meten ja Hansin astumiskuvasta näkee. Ei näin tytöt, ei näin.
Minua harmittaa, ettei Meten loistavan vihreitä silmiä saa kovin helposti ikuistettua, jokaisessa ottamassani kuvassa väri oli todellisuuteen verrattuna kovin valju. Mutta tässä nyt pari muunlaista kuvaa.
Kirsikkana kakun päällä tarjoan kansalle lyhyen videon Kepasta. Olisin voinut liittää myös jonkin latvasta vajaan riehuntavideon, mutta teeskentelen, että Kepa on aina yhtä rauhallisen hurmaava.
Ilana, suklaatäplikäs matriarkka, Ancient C-, D- ja E-pentueiden emo, pääsi hyvin ansaitulle eläkkeelle pari viikkoa sitten. Sterilisaatio sujui hyvin, vaikka sisuksista löytyi muutama sektiosta peräisin oleva kiinnike. Ilana joutui pitämään jonkin aikaa arvolleen sopimatonta viininpunaista pooloa, mutta nieli kohtalonsa kuin kuningatar konsanaan.
Ilana oli useamman kuukauden pillereillä ennen leikkausta, mikä teki siitä äksyn akan. Kun pillerihuurut alkoivat leikkauksen jälkeen haihtua, siitä tuli jälleen megaemo. Se adoptoi Kepan omakseen, kurnuttelee ja raahaa sitä vaarallisista paikoista pois -- korjaan, yrittää raahata. Nelikuista pentua ei ihan niin vain niskasta retuutetakaan, vaikka yritys olisi kuinka kova. Äksyys ei ole kadonnut mihinkään, mutta aika näyttää jääkö siitä maailmankaikkeuden suurin biatch, vai oppiiko se tavoille. Onneksi muut eivät sen mielialan heilahteluista perusta tuon taivaallista. Alla Ilana ja holhokkinsa Kepa. Ilana tuli pelastamaan pienen vauvansa kiipeilypuun korkeimmalta tasolta.
Kepa onkin tällä hetkellä ainoa vielä kotona oleva F-pentu, muut pojat ovat muuttaneet pesästä omiin koteihinsa, ja kaikilla tuntuu menevän oikein hyvin. Kake ja Tilli jäivät isänniksi tänne Etelä-Pohjanmaalle, ja Piu matkustikin kauemmas etelään asti.
Seuraavaksi otoksia Kepasta tältä päivältä kalpeassa talviauringossa:
Kepa on yksisarvinen! Tai vähintäänkin toispuoleilen poro, minne lie toinen sarvi kadonnut. Kepan silmienväri ei valitettavasti ole ihan sukunsa tasoinen, mutta kerrankos niitä pissisilmiä joukkoon eksyy.
Kepa ja Kepan onnettomat täplät. Ne ovat hyvin sijoittuneet, mutta sillä on paljon ticking-suhrua päällä, valitettavasti. Onneksi hopeinen pohja on selvääkin selvempi, ja häntä on pitkä ja kapea rotanhäntä.
Söpistelyä. Kepa on aivan mahdoton hurmuri, sen kuvaaminen on yhtä tuskaa, kun pikkumies vain puskee kaikkea kiinteää, kierii ja hurisee. Ja hymyilee! Pientä elintasovatsapussukkaakin on ehtinyt kertyä. Kröhöm.
Meten kiimaa odotellaan edelleen, eikä vain kuulu. Tässä alkaa pian ruveta kärsimättömäksi, ikäkin alkaa ensikertalaista kohta painaa. Hiljaa hyvä tulee ja lässynlässyn, eihän sitä muuta voi kuin odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.
Ihan pikkiriikkisen myöhässä voisi kertoa hieman Hansin ensimmäisestä näyttelystä Laihialla, sekä tietysti muita kuulumisia, vähän vähemmän myöhässä. Kävin siis Voittaja 2009 -näyttelyssä Laihialla 12.12.2009 turistina, ihailin kauniita kissoja ja istua tönötin kun muut raatoivat assarina (terkkuja Soilelle) tai olivat muuten vaan kiireisiä. Ihan mielenkiintoinen kokemus sekin, joskin toivon, että tulevaisuudessa tuomarivalintoihin panostetaan hieman enemmän.
Sunnuntaina olikin sitten Hansin vuoro osallistua elämänsä ensimmäistä kertaa näyttelyyn. Päivä alkoi oikein mukavasti kun Hans päätti eläinlääkärintarkastuksen jälkeen olla menemättä takaisin vankilaan (=boksiin), ja pyörsi takaisin ulos juuri ennen kuin sain boksin luukun kiinni. Tulipahan sekin koettua ensimmäistä kertaa, että kissa karkaa näyttelyssä. Onneksi Hans oli vain utelias eikä mitenkään paniikissa, se lähti parin metrin päähän tutkimaan mitä hallilla oli tarjota, ja suuntasi suoraan ihmisiä kohti. Eikä tuumannut mitään, vaikka vieraat ihmiset ottivat sen kiinni ja ojensivat takaisin punastelevalle omistajalle.
Hans otti kaiken kaikkiaan hyvin rennosti, toisin kuin minä. Olin kehittänyt kaikenlaisia kauhukuvia ja pahimpia skenaarioita siitä miten Hans voisi käyttäytyä tai mitä ylipäätään voisi tapahtua. Hansin ja kasvatukseni tulevaisuus riippuisi hyvin paljon siitä, saisiko Hans sertinsä - jos ei, niin en odottaisi seuraavaan lähinäyttelyyn (kauempiin näyttelyihin en sitä jaksa viedä, sillä merkkailu hotellihuoneissa olisi todennäköisesti aivan jatkuvaa) vaan leikkaisin sen heti. Mikä tarkoittaisi sitä, että Hansin pentueet jäisivät yhteen. Olin siis mukavassa paniikissa koko aamun, ja pyysin Soilea viemään Hansin tuomarille. Oma paniikkini olisi voinut tarttua myös Hansiin, ja sittenpä olisikin kaikilla ollut kivaa. Soile vei Hansin, ja kaikilla OLI kivaa. Etenkin Hansilla. Se on jo aiemmin osoittanut taipumusta mennä aivan sekaisin ihanista tuoksuista: parfyymeista, hajustetuista rasvoista ja meikeistä, deodoranteista jne. Tuomari Satu Hämäläisellä oli ilmeisesti jotain aivan ihanaa parfyymia, sillä hetken pöydällä oltuaan Hans alkoi kieriä, puskea, tuhista ja halailla. Se yritti kirjaimellisesti uida tuomarin liiveihin. Arvostelu meni siis ihan hyvin, ja vaikka vähän hävetti niin olo oli myös helpottunut, koska jännitykseni oli aivan turhaa. Hans sai ihan mukavan arvostelun, ja kokonaisvaikutelman kohdalla Hansin luonnetta oli suurin kirjaimin kehuttu.
Alla kuva arvostelutilanteesta Markus Wikströmin ottamana, joskaan siitä ei saa ihan oikeaa kuvaa siitä, miten sekopäisesti Hans kieri ja puski.
Kävimme sunnuntaina Hansin kanssa myös valokuvaaja Elisa Putin luona otattamassa vähän edustuskuvia, kotona kun kuvaamisesta ei tule mitään, Hans ei vain osaa olla sivistyneesti paikoillaan ja poseerata. No niin no, ei se osannut valokuvaajallekaan poseerata...
"Tätä kangasta pitkin voi varmaan kiivetä kattoon asti. Kokeillaanpas."
"Jos tästä tekisi nopean loikan lattialle, aitoisi johtojen yli, spurttaisi ovelle ja murtautuisi ulos, niin saisi ehkä muutamaa tyttöä vikiteltyä."
"Tuolta valaisimen päältä voisi olla hyvät näkymät, pitääpä testata." Arvatkaapa kaksi kertaa testasiko. Mutta ei mennyt lamppu sentään rikki, en ainakaan tunnusta.
Ja sitten pennuista. Kävin Viiman ja pentujen kanssa vähän reissussa jouluna, ja klassinen siamilainen Piu jäikin sille tielleen. Matka meni mukavasti ja pojat saivat paljon uusia kontakteja ja ihailijoita. Myös klassinen itämainen Kake pääsi eilen uuteen kotiinsa, joten vain täplikkäät pojat ovat enää kotona.
Otin loppiaisena kuvia jäljellä olleista pojista, tässä kuvassa Viima, Kepa ja Tilli nauttivat talviauringosta ikkunalaudalla, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.
Tillin kuvaaminen ei meinaa millään onnistua, aina kuvat tärähtävät tai ilme on niin kummallinen, ettei kuvia kehtaa julkaista.
Kake on jo ihan iso kolli, olevinaan. Pohjalainen isäntä!
Kepa on yllättäen suhteellisen helppo kohde, se osaa pysyä hetken paikallaan kun kuvataan, vaikka muuten on aivan isäänsä tullutkin. Muuten se ei sitten pysähdykään, sillä tuntuu olevan vaihde vitosella heräämishetkestä nukahtamishetkeen asti. Minulla on todistajia jollette usko.
G-pentuekin alkaa kohta olla ajankohtainen, nyt odotellaan Meten kiimaa, ja se pääsee Hansin luokse kyläilemään heti kun vain juoksee. Hansilla on ilmeisesti selvänäkijän tai ajatustenlukijan lahjoja, sillä se on viime päivät ollut tavallistakin rasittavampi kolleiluineen. Se ei meinaa millään rauhoittua, vaan jolkottaa jolkottamistaan tuntikaupalla, mouruten ja merkkaillen. Onneksi hormonit eivät ainakaan vielä ole vaikuttaneet sen ruokahaluun, sille uppoaa edelleen melkein mikä tahansa, eikä lihaksikas timmi kolli ole ainakaan hetkeen kuihtumassa. Joka tapauksessa kauaa ei sen tarvitse enää hormonihuuruistaan kärsiä (puhumattakaan minun kärsimyksistäni!), olen luvannut itselleni leikata sen viimeistään huhtikuussa, vähän naaraista riippuen. Niin pian kuin mahdollista kuitenkin.
Edellisestä kirjoituksesta onkin jo muutama tovi aikaa, ja tällä välin on pentujen kanssa tapahtunut vaikka mitä. Pojat ovat kasvaneet hurjasti ja painavat nyt 980-1100 grammaa, ja koko kämppä on valloitettu. Tälläkin hetkellä on ravit käynnissä, pentuja ja aikuisia kissoja sinkoilee mistä minnekin ja perässä on mahdoton pysyä. Aina silloin tällöin joku pikkupoika tulee ja ottaa haliotteen (piikkikintailla!) nilkasta, ja spurttaa taas hetken kuluttua matkaan. Vastapainoksi arjen todellisuudelle postaan tähän niin monta ällöttävän söpöä nukkumiskuvaa, että siirappi tihkuu pikseleiden välistä.
Pojat ovat saaneet sekä viralliset nimet että lempinimet. Hopeatabby on Kake, hopeatäplikäs Kepa, täplikäs simsku Tilli ja klassinen simsku on Piu. Molemmat siamilaiset rekisteröin hopeatabbynaamioiksi, vaikken oikeasti osaakaan sanoa ovatko ne hopeita vai eivät. Viisaammat sanoivat että ovat, joten luotan siihen sanaan, ja toivon ettei "värivirheellisiä" raukkoja kovin sorreta Kissaliitossa. Hans-isä ottaa ihailtavasti osaa pentujen hoitoon, lähinnä tyynyn, leikittäjän ja rankaisijan muodossa. Kissamaailmassa tuntuu toimivan samat käytösmallit kuin ihmisilläkin - "Jos et nyt ole kunnolla niin isä tulee laittamaan sinut ruotuun". Hans ei ole oikein pesijätyyppiä (kukapa TosiMies olisi!), mutta pentujen pyllyt on sen mielestä jotain aivan ihanaa.
Olipa kerran kauan sitten pieni kissanpentukansa nimeltä Faaraot. Faaraot olivat pieniä sekä kooltaan että lukumäärältään, niitä oli vain neljä, eikä kukaan niistä painanut edes puolta kiloa. Niinä aikoina maailmaa hallitsi tyrannimainen diktaattori Kaksijalka, joka oli vanginnut pienet Faaraot ahtaaseen laatikkoon. Eräänä päivänä Faaraot nousivat kapinaan, ja vaativat ulospääsyä ankeasta vankilastaan.
Yksi Faaraoista, piskuinen Tilli Hansinpoika, päätti ottaa kapinan johdon. Tillillä oli rohkein mieli ja eniten tahtoa, joten se alkoi pohtia parhaita pakoreittejä. Tilli toivoi, että vankilan yllä pyörisi lintuja, kärpäsiä tai perhosia, joiden selässä Tilli voisi lentää vapauteen, mutta yhtäkään lentävää olentoa ei kuulunut.
Tilli päätyi punomaan mutkikkaan juonen Kaksijalan ja vartiota pitävän jumalolento Emon harhauttamiseksi, ja siihen se tarvitsi veljensä apua.
Valitettavasti veli ei ollut älykkyydessään Tillin veroinen, eikä onnistunut harhautuksessa, vaikka se kovin yritti viattomasti vihellellä. Syyllinen ilme paljasti Kaksijalalle heti mitä oli tekeillä.
Viimeisenä oljenkortenaan Tilli turvautui säälin herättämiseen. Se killitti tiukasti diktaattori Kaksijalkaa hieman harottavilla silmillään, ja pyysi vapautusta kansalleen.
Ja kas, keino toimi! Kaksijalka heltyi tekemään oviaukon vankilan seinään, ja Tilli lähti innokkaasti tutkimaan ympäröivää maailmaa ja valloittamaan sen omakseen.
Vaikka Kaksijalka oli jo voitettu, Faaraot eivät voineet luottaa siihen, ettei Emo estäisi Tillin nerokasta suunnitelmaa. Tilli määräsi kaikki veljensä pitämään Emon kiireisenä, sillä aikaa kun Tilli tarkastaisi maaston ja eliminoisi mahdolliset uhat.
Tällä kertaa harhautus toimi hyvin, kunnes Tilli itse hihkui maailman ihmeille niin kovaa, että Emo havahtui ja ymmärsi mistä on kyse. Veljet yrittivät parhaansa mukaan häiritä Emoa, mutta turhaan. Se oli jo ponkaisemassa Tillin perään, kun Tilli sai vihdoin selitettyä, että se palaisi kyllä aivan heti, kunhan tutkisi vielä pari nurkkausta.
Tilli piti lupauksensa, ja palasi aivan tuota pikaa vankilan uudelle ovelle. Se oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä reissustaan, mutta täynnä intoa kaikkea uutta kohtaan. Se aloitti kaikkien ihmeiden ja kummallisuuksien kertomisen jo aikaa ennen kuin pääsi ovesta sisään, ja veljet kuuntelivat silmät suurina Tillin seikkailuista.
Tilli pääsi heti Emon viereen lämpimään, Emo pesi siitä suuren maailman hajut pois ja otti pojan viereensä syömään. Tilli oli onnellinen huomatessaan, että vankilan ovi ei enää sulkeutunutkaan sen jäljessä, vaan jäi avoimeksi kutsumaan Tilliä ja muita Faaraoita tuleviin seikkailuihin. Tilli oli varma, että elämästä tulisi nyt paljon antoisampaa ja mielenkiintoisempaa, ja vaikka Faaraot seuraavina viikkoina päätyisivät maailman kauimmaiseen nurkkaan, ne löytäisivät aina takaisin Emon luokse lämpimään.
Kyllä saa taas huomata, että pentujen kanssa päivät ja viikot kuluvat ihmeen nopeasti. Vastahan ne olivat onnettomia rääpäleitä, ja nyt jo isoja poikia. Simskut etenkin, ne ovat ottaneet n. 50 gramman kaulan itämaisiin. Kehittymistä tapahtuu joka päivä, ja taannoin huomasin, että pennut ovat kasvattaneet itselleen jo hurjat piikkihampaat, kuten hopeatäplikkään kuvasta näkyy.
Kauneudenhoitoa harjoitellaan jo ahkerasti, manikyyrit ja pedikyyrit hoituvat hienosti. Klassinen hopeatabby näyttää esimerkkiä.
Valtaosan päivätoiminnasta vie tosin vieläkin nukkuminen, kolmeviikkoisen pennun raskas päivätyö vaatii veronsa.
Vasta yksi pennuista, geneettisesti täplikäs siamilainen on saanut lempinimen, Tilli. Voiko tuollaiselle tillittelijälle edes harkita muuta nimeä? Se vain katselee onnellisen tyhjäpäisen näköisenä, kun muut köpöttelevät menemään ja painivat epämääräisessä kasassa. No joo, myönnetään, kyllä sekin köpöttelyyn ja painiin välillä osallistuu.
Geneettisesti klassisesta siamilaisesta ei tällä kertaa ole kuvia, muksu oli hyvin vastahakoinen kuvattava. Se on muutenkin luonteeltaan vähän villikko, painaa menemään pesän nurkasta nurkkaan ja kiljuu kuin syötävä, jos jokin harmittaa. Hopeatabby on tässä vaiheessa vähän kuin isänsä, kuvia on yhtä hankala ottaa, kun tyypistä ei löydy kuin On- ja Off-napit.
Bonuksena vielä pieni video, jos tarkkaan katsoo niin näkee myös siamilaisten kehittyvät haamukuviot. Siinä näkyy myös hopeatabby-paran vino jalka, joka täytyy todennäköisesti lastoittaa, kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa.
