torstai 25. helmikuuta 2010

Vanhoja pentuja, vahinkopentuja ja varrottuja pentuja

Tästä keväästä on odotettavissa oikea pentukevät, mikäli kaikki menee kuten näyttää menevän. Viisikuinen Kepa on edelleen vailla sitä omaa kotiaan ja saa nähdä muuttuuko tilanne mihinkään tulevinakaan kuukausina. Se kun on luonteeltaan sellainen, ettei sitä voi ihan joka kotiin luovuttaa, energisyytensä ja seurallisuutensa takia. Vaatimukset kodille eivät sinänsä ole kovat, mutta siellä pitää olla ainakin yksi kissakaveri ja ymmärrystä hieman rasavillin pojan touhuihin. Ohessa muutama uusi kuva Kepasta.







Kuten otsikosta käy ilmi, meille on mahdollisesti odotettavissa vahinkopentuja. Kerta se on ensimmäinenkin. Ilanan leikkauksen jälkimainingeissa unohdin antaa Viimalle ajoissa kiimansiirtopillerin, ja kaksi päivää myöhässä annettu pilleri oli auttamattomasti liian myöhässä. Hans pääsi astumaan Viiman seuraavana aamuna, jonka jälkeen ne luonnollisesti erotettiin. Viimalle ei ehtinyt tulla mitään kiiman merkkejä, se ei huudellut saati tarjonnut, mutta Hans etevänä poikana osasi haistaa, että nyt voisi onnistaa. Myös Kepa, tuolloin 4 kk, yritti vähän polkaista emoaan... Onneksi yritys oli aikamoista räpellystä ennen kuin ehdin väliin.

Nyt on kulunut 4 viikkoa astumisesta, eikä Viimalla ole minkäänlaisia ulkoisia tiineyden merkkejä. Sen nisät ovat vaaleat lörpöt, ja painokin on ennemmin laskenut kuin noussut. Kävin Viiman kanssa ultrassa viikko sitten, ja siellä kuitenkin näkyi ainakin kaksi alkiota. On mahdollista, että Viiman keho vielä keskeyttää tiineyden, tai on keskeyttänyt sen jo, mutta mitään en uskalla vielä veikkailla. Tie vie röntgeneihin, mikäli Viima ei osoita merkkejä puoleen taikka toiseen seuraavien viikkojen aikana.

Tärkein syy miksi Viiman olisi parempi olla olematta tiine, on että seuraava suunniteltu pentue on myöskin laitettu alulle. Ainakin toivottavasti. Sijoitusnaaraani Mette kävi Hansin luona kylässä pian pari viikkoa sitten, ja tästä yhdistelmästä toivomme tulosta. Häät sujuivat hyvin, vaikka aluksi Mette - luonnollisesti - antoikin kollille vähän päihin. Mette on hämmästyttävän paljon emonsa Ilanan kaltainen, sekä ulkonäöltään että maneereiltaan. Emo ja tytär tunkevat viereen kerälle, ääntelevät ja hakevat kontaktia aivan samalla tavoin. Molemmissa on vähän dominan vikaa, kuten alla olevasta Meten ja Hansin astumiskuvasta näkee. Ei näin tytöt, ei näin.



Minua harmittaa, ettei Meten loistavan vihreitä silmiä saa kovin helposti ikuistettua, jokaisessa ottamassani kuvassa väri oli todellisuuteen verrattuna kovin valju. Mutta tässä nyt pari muunlaista kuvaa.





Kirsikkana kakun päällä tarjoan kansalle lyhyen videon Kepasta. Olisin voinut liittää myös jonkin latvasta vajaan riehuntavideon, mutta teeskentelen, että Kepa on aina yhtä rauhallisen hurmaava.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Ilanan uusi elämä

Ilana, suklaatäplikäs matriarkka, Ancient C-, D- ja E-pentueiden emo, pääsi hyvin ansaitulle eläkkeelle pari viikkoa sitten. Sterilisaatio sujui hyvin, vaikka sisuksista löytyi muutama sektiosta peräisin oleva kiinnike. Ilana joutui pitämään jonkin aikaa arvolleen sopimatonta viininpunaista pooloa, mutta nieli kohtalonsa kuin kuningatar konsanaan.

Ilana oli useamman kuukauden pillereillä ennen leikkausta, mikä teki siitä äksyn akan. Kun pillerihuurut alkoivat leikkauksen jälkeen haihtua, siitä tuli jälleen megaemo. Se adoptoi Kepan omakseen, kurnuttelee ja raahaa sitä vaarallisista paikoista pois -- korjaan, yrittää raahata. Nelikuista pentua ei ihan niin vain niskasta retuutetakaan, vaikka yritys olisi kuinka kova. Äksyys ei ole kadonnut mihinkään, mutta aika näyttää jääkö siitä maailmankaikkeuden suurin biatch, vai oppiiko se tavoille. Onneksi muut eivät sen mielialan heilahteluista perusta tuon taivaallista. Alla Ilana ja holhokkinsa Kepa. Ilana tuli pelastamaan pienen vauvansa kiipeilypuun korkeimmalta tasolta.



Kepa onkin tällä hetkellä ainoa vielä kotona oleva F-pentu, muut pojat ovat muuttaneet pesästä omiin koteihinsa, ja kaikilla tuntuu menevän oikein hyvin. Kake ja Tilli jäivät isänniksi tänne Etelä-Pohjanmaalle, ja Piu matkustikin kauemmas etelään asti.

Seuraavaksi otoksia Kepasta tältä päivältä kalpeassa talviauringossa:

Kepa on yksisarvinen! Tai vähintäänkin toispuoleilen poro, minne lie toinen sarvi kadonnut. Kepan silmienväri ei valitettavasti ole ihan sukunsa tasoinen, mutta kerrankos niitä pissisilmiä joukkoon eksyy.



Kepa ja Kepan onnettomat täplät. Ne ovat hyvin sijoittuneet, mutta sillä on paljon ticking-suhrua päällä, valitettavasti. Onneksi hopeinen pohja on selvääkin selvempi, ja häntä on pitkä ja kapea rotanhäntä.



Söpistelyä. Kepa on aivan mahdoton hurmuri, sen kuvaaminen on yhtä tuskaa, kun pikkumies vain puskee kaikkea kiinteää, kierii ja hurisee. Ja hymyilee! Pientä elintasovatsapussukkaakin on ehtinyt kertyä. Kröhöm.



Meten kiimaa odotellaan edelleen, eikä vain kuulu. Tässä alkaa pian ruveta kärsimättömäksi, ikäkin alkaa ensikertalaista kohta painaa. Hiljaa hyvä tulee ja lässynlässyn, eihän sitä muuta voi kuin odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.