Faaraoita kilon paloina

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo muutama tovi aikaa, ja tällä välin on pentujen kanssa tapahtunut vaikka mitä. Pojat ovat kasvaneet hurjasti ja painavat nyt 980-1100 grammaa, ja koko kämppä on valloitettu. Tälläkin hetkellä on ravit käynnissä, pentuja ja aikuisia kissoja sinkoilee mistä minnekin ja perässä on mahdoton pysyä. Aina silloin tällöin joku pikkupoika tulee ja ottaa haliotteen (piikkikintailla!) nilkasta, ja spurttaa taas hetken kuluttua matkaan. Vastapainoksi arjen todellisuudelle postaan tähän niin monta ällöttävän söpöä nukkumiskuvaa, että siirappi tihkuu pikseleiden välistä.

Pojat ovat saaneet sekä viralliset nimet että lempinimet. Hopeatabby on Kake, hopeatäplikäs Kepa, täplikäs simsku Tilli ja klassinen simsku on Piu. Molemmat siamilaiset rekisteröin hopeatabbynaamioiksi, vaikken oikeasti osaakaan sanoa ovatko ne hopeita vai eivät. Viisaammat sanoivat että ovat, joten luotan siihen sanaan, ja toivon ettei "värivirheellisiä" raukkoja kovin sorreta Kissaliitossa. Hans-isä ottaa ihailtavasti osaa pentujen hoitoon, lähinnä tyynyn, leikittäjän ja rankaisijan muodossa. Kissamaailmassa tuntuu toimivan samat käytösmallit kuin ihmisilläkin - "Jos et nyt ole kunnolla niin isä tulee laittamaan sinut ruotuun". Hans ei ole oikein pesijätyyppiä (kukapa TosiMies olisi!), mutta pentujen pyllyt on sen mielestä jotain aivan ihanaa.

Faaraot 5 viikkoa

Pennut ovat nyt päässeet avartamaan maailmaansa makuuhuoneessa, ja Tilli (kukas muukaan) osaa jo ihan itse kiivetä sängylle. Veljet seuraavat todennäköisesti pian perässä. Annoin niiden jo maistaa vähän tulevaa, ja nostin pennut kuvattavaksi sängylle, ja siitäkös riemu repesi! Siihen varttiin sisältyi paljon ryömimistä, pomppimista, hyökkäilyä ja painimista. Kuvaaja saati kamera eivät valitettavasti pysy kovassa vauhdissa mukana, joten kuvasaldona oli lähinnä liikkeettömiä kuvia. Kuvia purkaessa tuli useampaan kertaan naurettua ja harmiteltua, että kaikki hauskat kuvat olivat enemmän tai vähemmän tärähtäneitä.

Mamma ja mammanpoika Tilli.


Klassinen simsku.


Hopeatäplikäs on havainnut jotain mielenkiintoista. Huomaa pulloharjahäntä.


Majakka ja perävaunu.

Tutkimusmatkailija Tilli Hansinpoika

Olipa kerran kauan sitten pieni kissanpentukansa nimeltä Faaraot. Faaraot olivat pieniä sekä kooltaan että lukumäärältään, niitä oli vain neljä, eikä kukaan niistä painanut edes puolta kiloa. Niinä aikoina maailmaa hallitsi tyrannimainen diktaattori Kaksijalka, joka oli vanginnut pienet Faaraot ahtaaseen laatikkoon. Eräänä päivänä Faaraot nousivat kapinaan, ja vaativat ulospääsyä ankeasta vankilastaan.



Yksi Faaraoista, piskuinen Tilli Hansinpoika, päätti ottaa kapinan johdon. Tillillä oli rohkein mieli ja eniten tahtoa, joten se alkoi pohtia parhaita pakoreittejä. Tilli toivoi, että vankilan yllä pyörisi lintuja, kärpäsiä tai perhosia, joiden selässä Tilli voisi lentää vapauteen, mutta yhtäkään lentävää olentoa ei kuulunut.



Tilli päätyi punomaan mutkikkaan juonen Kaksijalan ja vartiota pitävän jumalolento Emon harhauttamiseksi, ja siihen se tarvitsi veljensä apua.



Valitettavasti veli ei ollut älykkyydessään Tillin veroinen, eikä onnistunut harhautuksessa, vaikka se kovin yritti viattomasti vihellellä. Syyllinen ilme paljasti Kaksijalalle heti mitä oli tekeillä.



Viimeisenä oljenkortenaan Tilli turvautui säälin herättämiseen. Se killitti tiukasti diktaattori Kaksijalkaa hieman harottavilla silmillään, ja pyysi vapautusta kansalleen.



Ja kas, keino toimi! Kaksijalka heltyi tekemään oviaukon vankilan seinään, ja Tilli lähti innokkaasti tutkimaan ympäröivää maailmaa ja valloittamaan sen omakseen.



Vaikka Kaksijalka oli jo voitettu, Faaraot eivät voineet luottaa siihen, ettei Emo estäisi Tillin nerokasta suunnitelmaa. Tilli määräsi kaikki veljensä pitämään Emon kiireisenä, sillä aikaa kun Tilli tarkastaisi maaston ja eliminoisi mahdolliset uhat.



Tällä kertaa harhautus toimi hyvin, kunnes Tilli itse hihkui maailman ihmeille niin kovaa, että Emo havahtui ja ymmärsi mistä on kyse. Veljet yrittivät parhaansa mukaan häiritä Emoa, mutta turhaan. Se oli jo ponkaisemassa Tillin perään, kun Tilli sai vihdoin selitettyä, että se palaisi kyllä aivan heti, kunhan tutkisi vielä pari nurkkausta.



Tilli piti lupauksensa, ja palasi aivan tuota pikaa vankilan uudelle ovelle. Se oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä reissustaan, mutta täynnä intoa kaikkea uutta kohtaan. Se aloitti kaikkien ihmeiden ja kummallisuuksien kertomisen jo aikaa ennen kuin pääsi ovesta sisään, ja veljet kuuntelivat silmät suurina Tillin seikkailuista.



Tilli pääsi heti Emon viereen lämpimään, Emo pesi siitä suuren maailman hajut pois ja otti pojan viereensä syömään. Tilli oli onnellinen huomatessaan, että vankilan ovi ei enää sulkeutunutkaan sen jäljessä, vaan jäi avoimeksi kutsumaan Tilliä ja muita Faaraoita tuleviin seikkailuihin. Tilli oli varma, että elämästä tulisi nyt paljon antoisampaa ja mielenkiintoisempaa, ja vaikka Faaraot seuraavina viikkoina päätyisivät maailman kauimmaiseen nurkkaan, ne löytäisivät aina takaisin Emon luokse lämpimään.

F-vekarat 3 viikkoa

Kyllä saa taas huomata, että pentujen kanssa päivät ja viikot kuluvat ihmeen nopeasti. Vastahan ne olivat onnettomia rääpäleitä, ja nyt jo isoja poikia. Simskut etenkin, ne ovat ottaneet n. 50 gramman kaulan itämaisiin. Kehittymistä tapahtuu joka päivä, ja taannoin huomasin, että pennut ovat kasvattaneet itselleen jo hurjat piikkihampaat, kuten hopeatäplikkään kuvasta näkyy.



Kauneudenhoitoa harjoitellaan jo ahkerasti, manikyyrit ja pedikyyrit hoituvat hienosti. Klassinen hopeatabby näyttää esimerkkiä.



Valtaosan päivätoiminnasta vie tosin vieläkin nukkuminen, kolmeviikkoisen pennun raskas päivätyö vaatii veronsa.



Vasta yksi pennuista, geneettisesti täplikäs siamilainen on saanut lempinimen, Tilli. Voiko tuollaiselle tillittelijälle edes harkita muuta nimeä? Se vain katselee onnellisen tyhjäpäisen näköisenä, kun muut köpöttelevät menemään ja painivat epämääräisessä kasassa. No joo, myönnetään, kyllä sekin köpöttelyyn ja painiin välillä osallistuu.



Geneettisesti klassisesta siamilaisesta ei tällä kertaa ole kuvia, muksu oli hyvin vastahakoinen kuvattava. Se on muutenkin luonteeltaan vähän villikko, painaa menemään pesän nurkasta nurkkaan ja kiljuu kuin syötävä, jos jokin harmittaa. Hopeatabby on tässä vaiheessa vähän kuin isänsä, kuvia on yhtä hankala ottaa, kun tyypistä ei löydy kuin On- ja Off-napit.

Bonuksena vielä pieni video, jos tarkkaan katsoo niin näkee myös siamilaisten kehittyvät haamukuviot. Siinä näkyy myös hopeatabby-paran vino jalka, joka täytyy todennäköisesti lastoittaa, kunhan se tuosta vähän vielä kasvaa.

:) / :(

Niin siinä sitten kävi, että Viiman pennut syntyivät lauantaina 19.9. Ihanainen Soile oli luvannut aiemmin viikolla synnytysavuksi, mikä teki synnytyksen odottelun minulle hieman helpommaksi. Kaikki ei mennyt ihan odotusten mukaan, sillä Viimalla ei ollut mitään näkyviä avautumisen merkkejä, vaan se alkoi supistella ihan ykskaks yllättäen. Ensimmäinen pentu syntyi vajaan tunnin kuluttua ensimmäisistä supistuksista, ja sen jälkeen supistukset loppuivat kuin seinään. Puolentoista tunnin päästä supistukset alkoivat taas, ja alle 10 supistuksen/ponnistuksen jälkeen toinen pentu oli maailmassa. Eikä supistuksista taaskaan mitään tietoa. Kolmatta pentua odoteltiinkin melkein 4 tuntia, mutta sieltä sekin tulla tupsahti kun Viima oli lepäillyt tarpeeksi. Neljäs eli viimeinen pentu odotutti itseään taas puolisentoista tuntia, mutta kun Viima ponnistaa niin Viima ponnistaa. Tasan kolme ponnistusta tuli taas ihan puskista, juuri ja juuri ehdittiin Soilen kanssa pesän viereen kun pentu oli jo syntynyt.

Olimme Soilen kanssa tuntevinamme vielä yhden möykyn Viiman vatsassa, joten jäimme muutamaksi yön tunniksi odottelemaan, mutta mitään ei kuulunut ja lopulta väsymys vei voiton. Möykky oli ilmeisesti vain kakkaa, sillä aamulla mitään kovaa ei vatsassa enää tuntunut, eikä Viima ole oireillut mitenkään, vaan hoitanut rauhallisesti pentujaan. Saldona oli lopulta siis neljä pentua, joista kaksi on siamilaista ja kaksi itämaista, hopea klassinen tabby (!!!) ja ilmeisesti hopeatäplikäs. Sukupuolista en ole vielä ihan varma. Siamilaiset tuntuisivat olevan myöskin tummia naamioita, sillä tänään olin havaitsevinani vähän tummumista kirsuissa. Ei siis punaisia tällä kertaa, harmi kyllä.

Kaiken kaikkiaan synnytys oli helppo, vaikka se kesti yli 7 tuntia, Viima oli kuitenkin väliajat rauhallinen, eikä sillä mennyt ponnisteluun juurikaan energiaa, vaan kaikki pennut tulivat mukavalla tahdilla ponnistuksien alettua. Ainoa miinus Viimalle tulee alun pienestä hermoilusta, joka toki ensikertalaiselle sallittakoon. Se oli vähän ymmällä ensimmäisistä pennuista, ja yritti kanniskella niitä vähän liian rajusti, joten päädyimme pitämään ensimmäiset 2 pentua lapsiparkissa pesän nurkassa vähän aikaa. Kolmannen pennun myötä Viima taisi tajuta, että näitähän vain tulee ja tulee, eikä jokaisesta vinkaisusta tarvitse skitsota. Hienosti se kyllä heti ensimmäisenkin pennun vapautti kalvoista ja pesi puhtaaksi.

Täplikkäällä pennulla paino hieman laski ensimmäisen vuorokauden aikana, mutta 2 ml vastiketta ja pikkiriikkisen hedelmäsokeria taisi vahvistaa sitä niin, että sekin jaksaa jo nisistä taistella ja painokin on noussut. Toivottavasti jatkaa nousemistaan!


Viima vartioi.


Hopea klassinen tabby.


Simsku ja simskun maitomassu.


Koko jengi koossa.



Ja sitten niitä huonoja uutisia. Entinen sijoituksessa ollut kollini Tarmo alkoi muutama viikko sitten nirsoilla syömisen kanssa, laihtua ja muuttua pikkuhiljaa apaattiseksi. Ensimmäisellä eläinlääkärillä sille vain lykättiin antibioottia tutkimatta syytä muuten kuin vähän kopeloimalla ja hammaskivet rapsimalla, mutta yllättäen se ei auttanut. Vajaa viikko sitten se pääsi toiselle lääkärille, joka tutki poikaa vähän tarkemmin ja otti sen pariksi tunniksi tiputukseen. Tarmon kunto oli sen verran huono, että se vietiin Viikkiin pieneläinsairaalaan tehohoitoon viikonlopuksi, missä siitä otettiin kaiken maailman kuvia ja verikokeita, mutta syytä huonokuntoisuudelle ei löytynyt. Tarmon kunto parani hiukan letkuruokinnan avulla, mutta tänään Tarmolta loppui tarmo ja sen veriarvot olivat romahtaneet. Se olisi tarvinnut pikaisen verensiirron, mutta se oli käytännössä mahdotonta ja todennäköisesti loppupeleissä turhaakin, joten urhea poika päädyttiin nukuttamaan ikuiseen uneen. Tarmo lähetetään avattavaksi, jolloin toivottavasti selviää syy syömättömyydelle ja apaattisuudelle.

Tarmo opetti minulle millaista elämä kollin kanssa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Se asui luonani näyttely- ja siitosuransa ajan, ja merkkasi käytännössä jokaisen merkattavissa olevan pinnan. Se oli hellyydenkipeä hassuttelija, joka nukkui joka yö vieressäni lempipaikallaan ja rakasti villasukkia. Suru on suunnaton, eikä kaipaukselle ole sanoja. Nuku hyvin, ystäväni.

R.I.P. CH Ancient Boreas, OSH ns 22
14.06.2006 - 21.09.2009

Reissu Vaasaan

Kävin tänään Vaasassa katsomassa ja kuvaamassa nuorempaa sijoitustyttöäni Minniä, eli beigetäplikästä Ancient Eratoa. Oli tosi kiva reissu, ja oli mukava nähdä hyvinvoiva ja onnellinen kasvatti rakastettuna perheenjäsenenä. Minni on yllättäen kasvanut kovasti sitten luovutuksen, onhan se jo 10 kuukauden ikäinen nuori neito. Siinä on paljon emonsa Ilanan näköä, etenkin päässä, mutta Ozzy-isältä on tullut kuonoon vähän lisää pituutta ja vartaloon pituutta, korkeutta ja eleganttiutta. Minni oli kova narisemaan pienenä, ja tuli huomattua, että se ominaisuus ei ole iän myötä mihinkään kadonnut.







Minnin kaverina asuu 4 puolipitkäkarvaa, joista suurin on tämä miltei 9-kiloinen ihana maine coon -mörrimöykky Miska. Näin itämaisnäkökulmasta hervottoman kokoinen poika, mutta aivan mahtava tyyppi.




Viiman pitäisi synnyttää tällä viikolla, joten jänniä aikoja eletään, ja seuraavassa blogimerkinnässä pääsen toivottavasti esittelemään jo jälkikasvuakin. Maito näyttäisi jo laskeutuneen, joten saa nähdä. Muutaman päivän saisi Viima mieluusti vielä pidätellä, vaikka olo varmasti tukala onkin.

Hopeakoruja

Tein vastikään aluevaltauksen sterling-hopean maailmaan, ajattelin sen tuovan uusia mahdollisuuksia korujen suhteen vähän hienostuneemmalla sävyllään, vaikka kalliimpaa tavaraa onkin. Eikä hopean kanssa tietenkään sovi käyttää ihan mitä tahansa muovihelmeä, joten vielä kalliimmaksi menee. Mutta ei se mitään, tykkään itse näistä uusimmista. Kaikkien metalliosat (lukko, välihelmet) ovat siis hopeaa.

Ensimmäisenä vihreä kaulakoru, materiaaleina makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.


Toisena punertava kaulakoru, materiaaleina myöskin makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja hopeahelmiä.


Kolmantena kaulakoru, jossa materiaaleina ovat lasihelmet ja pääosassa suurehkot korukivet, eli mustaraitajaspis-helmet.


Neljäntenä tummansininen rannekoru, jossa hopeisten välihelmien lisäksi on sodaliitti-kivihelmiä.


Viidentenä vaaleanpunainen rannekoru, jossa on hopeahelmien lisäksi makeanvedenhelmiä, lasihelmiä ja ruusukvartsia.


Ja pahnanpohjimmaisena ihanan pirteä oranssi rannekoru, materiaaleina karneoli-kivihelmet ja lasiset välihelmet.

Potkuja!

Kuten otsikko kertoo, ensimmäiset potkut on havaittu. Käytiin Viiman kanssa kahdestaan nukkumaan, Viima kyljessä kiinni ja käteni sen kyljen päällä, ja sieltä ne tulivat! Ensin ajattelin, että mahtaako olla omassa sormessani joku elohiiri, mutta ei, ihan aitoja mätkäisyjä olivat. Oli niitä odotettukin, enää pari viikkoa aikaa synnytykseen.

Viima on pullistunut aika mukavasti, se on aika hillittömän näköinen kirmatessaan joskus harvoin mahansa kanssa. Tulee mieleen ruosteinen tykinkuula, ketteryyskin samaa luokkaa... Tuleva isä on oma rasittava itsensä, karjuu ja örisee päivät ja yöt läpeensä ja ruiskii menemään varmaan litrakaupalla päivässä. Nyyh, miksei minulle ole osunut helppoja kolleja, miksei?! Taitavat sittenkin olla vain urbaaneja legendoja.

Tiineys edistyy

Viima on voinut paksusti kohta 6 viikkoa, ja siltä se kyllä näyttääkin. Vielä viikko sitten huolehdin sen painosta, kun sitä ei tuntunut kertyvän, mutta se paisuikin yhtäkkiä 200 grammaa viikon aikana. Viima on malliltaan kaikkea muuta kuin pitkäkroppainen, joten tiineysmaha on suhteellisen iso pallo jo nyt. Se tykkää hypätä sohvalle kaltereiden välistä (ks. kuvat), ja mielenkiinnolla odotan, ottaako maha jossain vaiheessa vastaan. Viiman emolinjoissa on ollut suuria ja keskisuuria pentueita, mutta toivottavasti Viima ottaa vähän iisimmin ja tekee keskikokoisen pentueen. Mahan koosta on paha arvioida vielä yhtään mitään kun se tosiaan on aika pönäkkä neiti, ja painostakaan ei oikein mitään pysty sanomaan, sillä kun oli sitä alkupainoakin ihan mukavan paljon... Se onkin sitten synnytyksen tullessa kiva jännitysmomentti, kaiken muun jännityksen päälle.

Viima kerää nyt ahkerasti energiaa ja voimia, se nukkuu päivät pitkät ja silloin kun ei nuku, se syö. Ja välillä käy eteisessä tuolin päällä huutelemassa tyhjyyteen. Pienenä kuriositeettina tässä pentueessa on pentujen viikset, odotan suurella mielenkiinnolla millaiset niistä tulee. Viimallahan on hervottoman pitkät ja joka puolelle sojottavat viikset, Hansilla taas huvittavat alaspäinkääntyneet Hulk Hogan -viikset. Ehkä pennut muistuttavat sitten Pedro Hietasta?

(Huomaa kaverin pihtiote)

4 viikkoa tiineyttä takana

Viima ja Hans viettivät häitään melkein kuukausi sitten, ja tuloksia on mitä ilmeisimmin odotettavissa. Viimalle on tullut 300 grammaa lisää painoa, ja nisätkin ovat eittämättä punaiset. Pientä pyöristymistä on myös havaittavissa, vaikka Viima oli alunperinkin aika pyöreä...

Pelästyin tässä välissä, että Viima sai jonkun epämääräisen flunssapöpön (vaikka rokotukset ovat luonnollisesti kunnossa) kun siltä lähti muutamaksi päiväksi ääni. Kirkasäänisestä kailottajasta tuli hetkeksi käheä viskibasso, oli muuten huomattavasti miellyttävämmän kuuloista juttelua. Se meni itsestään ohi ilman muita oireita, joten ehkä se oli vain jokin väliaikainen ylikuormitustila.
Viiman käytöksestä ei ainakaan vielä huomaa, että mikään olisi toisin, samanlainen pöljäilijä se vielä on. Mielenkiinnolla odotan millainen emo Viimasta tulee, sehän oli Ilanan viimeisintä pentuetta innolla imettämässä. Ei sentään maitoa kehittänyt. Kuvassa Viimalla on 26 vrk tiineyttä täynnä.

Sitä muuta mukavaa

Olen krooninen näpertelijä ja askartelija, mutta tahti on yleensä sen verran hidas, että omaa blogia näpertelyille olisi turha tehdä. Käytän siis törkeästi kissablogia hyväkseni esitelläkseni silloin tällöin käsitöitäkin.

Tämä kissaseinävaate koristaa makuuhuonettani, kisuperhe vahtii öisin untani. Jokainen kissaosio on n. 45 x 68 cm, ja ne on tehty palttinasidoksella ihan tavallisesta poppanakuteesta. Kissafiguurit on poimittu tikulle, ja ne ovat taustasta n. puoli senttiä koholla. Ovat vähän väärän värisiä, mutta hopeaklassiseen itämaiseen taitoni eivät olisi riittäneet. ;)



Olin kerrankin ajoissa, ja aloitin joululahjasaippuoiden teon jo kesällä. Vasemmalla on itämaistuoksuinen saippua kaakao-minttu-konfetilla, keskellä kaakaolla ruskeaksi värjätty joulusaippua glögin ja piparin tuoksulla, ja oikealla oleva lauantaimakkaralta näyttävä saippua on paprikalla värjättyä patsuuli-sitruuna-saippuaa. Oli muuten yllättävän harmoninen yhdistelmä, vaikka sitruuna onkin superraikas ja patsuuli maanläheinen ja lämmin tuoksu.



Ja viimeiseksi korviksia. Olen koko kesän väkerrellyt vaikka minkämoista (rihkama!)korua, mutta napit tuntuvat materiaaliltaan hauskimmilta. Niissä on vähän kierrätyksen ekologiaa, eikä varmasti tule vastaan samanlaisia koruja.




Kissapäivitystä sen verran, että näyttäisi kuin Viiman nisät alkaisivat punertua ja turvota. Vielä ne eivät ole pinkeät ja kirkkaanpunaiset, mutta eiköhän ne ihan kohta. :)

Hittilelu suoraan banaalimaasta

Niin se vain on, että halvimmat ja helpoimmat lelut ovat kissojen mielestä aina paljon kivempia kuin kalliit viritykset. Olisi kieltämättä kiva päästä kissan kalloon herneiden väliin ottamaan selvää miksi paperitollo on niin paljon kivempi kuin kymmenen euron vinkuva hiiri. Huiskat tekevät meillä kyllä kauppansa kaikille, enemmän tai vähemmän, mutta siksipä ne yleensä ovatkin jo muutaman leikkituokion jälkeen täysin räjähtäneitä.

Hans on tähän mennessä ollut vaikein miellytettävä, ilmeisesti kollintarpeet ajavat muiden aktiviteettien ohi. Sikasiististä onkihuiskasta se jaksaa innostua ehkä kahdeksi minuutiksi kerrallaan, sitten pitääkin jo päästä hoilottelemaan muualle (tyylikkään rennosti löntystellen, tiätty). Vaan hah, eilen löytyikin kollipojalle niin simpuran kiva lelu, että leikkimaratonin jälkeen raukka oli ihan poikki ja nukkui koko loppuillan.

Olen vältellyt lankojen ja mm. sukkien käyttöä aktivoinnissa siksi, että a) ne ovat - kuten kaikki nykyään tietävät - vaarallisia kapistuksia, sillä lanka ei tee hyvää suolistossa taikka kaulan ympärillä, sekä b) neulon paljon, enkä tykkää lankakerän kanssa painivasta kissakeosta. No okei, Myrskyn lemppari oli yksi tietty villasukka, joka on jo aikaa sitten päätynyt sukkien hautausmaalle tsiljoonan reiän saattelemana. Vaan nytpä epätoivoni Hansin yöjollotusten suhteen sai aikaan sarjakuvamaisen hehkulamppuvälähdyksen, kun neulontaprojektia laatikosta kaivaessani Hans huitoi pientä sivuunlaitettua lankakerää. Ajattelin vähän testailla vanhan kunnon lankakerän tenhoa keskittymishäiriöiseen tulevaisuudentoivooni. Ja kas, sehän tehosi!

Otetaan siis neulelangan jämäkerä, söhrätään ja pöhrätään, sutataan ja putataan, solmitaan ja polmitaan ja saadaan houkutteleva klöntti lankaa. Otetaan jonkinmoinen tikku johon klöntin saa kiinni, jätetään klöntistä sopivan pituinen lanka siimaksi, solmitaan klöntti tiukasti jonkinmoiseen tikkuun ja voilà, meillä on helppo ja halpa onkilelu. Takaan, että könttiä saa söhrätä ja pöhrätä, sutata ja putata, solmia ja polmia vielä sataan kertaan leikin aikana jos leikkijöihin kuuluu innokkaita raastajia, mutta hei, mikään lelu ei ole täydellinen. Eikä villalanka sovi missään nimessä pureskelijoille.

Hulluja halvasti huvittaen tuli myös jälleen kerran havaittua, että jokaisella kissalla on aivan oma tapansa leikkiä. Maatiainen on sen verran laiska ja lihava, että se yleensä makaa tyynyllä (hätätapauksessa lattialla) ja huitoo lelua kun se tulee tarpeeksi lähelle. Sillä on kuitenkin hämmästyttävä kyky saada lelu miltei jokaisella huitaisulla kiinni, eikä se luovuta saalistaan helpolla. Black-Belle'simme Myrsky ja Viima tekevät aivan uskomattomia loikkia ja korkeita voltteja, joihin muut eivät pysty. Viimalla on hyvä koordinaatio, se saa myös useimmiten lelun kiinni ja pitää sitä kirjaimellisesti kynsin hampain hallussaan. Myrsky kajahtaa ehkä eniten koko sakista, se riehuu vailla päätä ja häntää, ja räpeltää onnettomasti saadessaan saaliin kiinni. Ei hiirikissa-ainesta. Ilana on samanlainen räpellystapa kuin Myrskyllä, ilman Myrskyn hienoja loikkia. Ilana korkeintaan ojentautuu takajaloilleen, epäfeminiiniset pöljänloikat eivät selvästikään ole sen juttu. Hans on siis se hankalimmin motivoitava, ja se antaa tilaa tytöille jos lelusta meinaa tulla kilpailua. Yksinään se jaksaa pyöriä ympyrää tämän lelun perässä, ja kiinnisaadessaan rupeaa raastamaan sitä tuhannen päreiksi. Ei onneksi syö tai edes jäystä, sillä vain on kyltymätön halu tietää mitä klöntti pitää sisällään.

Valitettavasti lelu taisi olla vain yhden hitin ihme, sillä tänään se ei jaksanut Hansia enää niin kiinnostaa. Aivoriihi siis käyntiin, jälleen.

Viiman ja Hansin ensimmäisestä astumisesta on kulunut pian 2 viikkoa, ja tämänpäiväisessä punnituksessa Viimalle oli tullut 110 grammaa lisää painoa. Toivoa syyspennuista siis on. :)

Uudestisyntynyt kolli

Kissojen naimajaiset on pidetty ja nuoripari palannut maan pinnalle ihq-söpöilymaailmastaan. Se valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että Hans, joka oli ihanan hiljainen ja väsynyt poika häiden aikaan, löysi jälleen sisäisen tenorinsa. Eikä tämän oopperafanin lauleskelut jää suihkuviihteeksi, ehei! Jokainen huone ja huoneen nurkka pitää useasti päivässä jolkotella läpi kuuluvasti jollotellen, eihän sitä koskaan tiedä minkä kulman takaa löytyy seuraava herkullinen daami.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun annoin parin olla yhdessä useamman vuorokauden. Eristysvaihtoehtoakin kokeilin ensimmäisen vuorokauden jälkeen, mutta kumpikin osapuoli aloitti niin sydäntäsärkevän itkun, ettei sitä olisi kylmäsydämisempikään kestänyt kuunnella. Yhdessä nuoret olivat onnellisia, joskin Viima-raasu kärsii teinien yleisestä taudista - syödystä kaulasta... Suoritin myös Viiman alkupunnituksen, jotta tiedän kuinka paljon paino nousee tiineyden aikana vai nouseeko ollenkaan. Tulos oli 3,7 kg. Auts. Voi olla ettei viiteen kiloon asti punnitseva keittiövaaka ihan riitä loppuvaiheessa, ainakaan jos se isoakin pentuetta kohdussaan keittelee.

Luovutusvoitto tietotekniikkaviihteelle

Kyllä. Minäkin lopetin vihdoin väsyneen taisteluni sosiaalierotiikkaa vastaan ja aloitin blogin. Onhan minulla nyt hyvä syykin.

F-pentueen astutuksen kanssa on ollut jos jonkinmoista sählinkiä, viivytyksiä viivytysten perään ja kollikin vaihtui kesken kaiken. Alunperin tarkoitukseni oli käyttää Feanorian-Tintin ihanaista Riksiä, mutta Hans alkoi jo nuorena Isoksi Kolliksi, joten pidin järkevämpänä vaihtoehtona käyttää Hansia Viimalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Hans olisi ollut isänä vasta Viiman toiselle pentueelle, mutta niin kauaa en tuon jullin merkkailua ja mouruntaa katsele. Viimalle kun olisi tarkoitus suoda pitkähkö lepotauko pentueiden välillä. Viima ja Hans ovat olleen Hansin saapumisesta lähtien kuin paita ja peppu, joten sopivaa on, että se maaginen eka kerta niillä oli toistensa kanssa.

Vuosisadan rakkaustarina, vähintään.





Nyt vain toivotaan, että Hansin innokkaat yritelmät tuottavat tulosta. Alku oli kollikokelaalla vähän puuduttava kun oikeaa nytkytyskulmaa ei tuntunut löytyvän, mutta kun poika hiffasi miten homma hoidetaan, se olisi jyystämässä Viima-parkaa ihan jatkuvasti. Vaikka Viima kärsivällinen morsio on ollutkin, osaa se onneksi sanoa myös ei. Kaikilla peukut pystyyn ja sormet ristiin, tilauslistalla on paljon hopeita ja klassikoita!