Sunnuntaina olikin sitten Hansin vuoro osallistua elämänsä ensimmäistä kertaa näyttelyyn. Päivä alkoi oikein mukavasti kun Hans päätti eläinlääkärintarkastuksen jälkeen olla menemättä takaisin vankilaan (=boksiin), ja pyörsi takaisin ulos juuri ennen kuin sain boksin luukun kiinni. Tulipahan sekin koettua ensimmäistä kertaa, että kissa karkaa näyttelyssä. Onneksi Hans oli vain utelias eikä mitenkään paniikissa, se lähti parin metrin päähän tutkimaan mitä hallilla oli tarjota, ja suuntasi suoraan ihmisiä kohti. Eikä tuumannut mitään, vaikka vieraat ihmiset ottivat sen kiinni ja ojensivat takaisin punastelevalle omistajalle.
Hans otti kaiken kaikkiaan hyvin rennosti, toisin kuin minä. Olin kehittänyt kaikenlaisia kauhukuvia ja pahimpia skenaarioita siitä miten Hans voisi käyttäytyä tai mitä ylipäätään voisi tapahtua. Hansin ja kasvatukseni tulevaisuus riippuisi hyvin paljon siitä, saisiko Hans sertinsä - jos ei, niin en odottaisi seuraavaan lähinäyttelyyn (kauempiin näyttelyihin en sitä jaksa viedä, sillä merkkailu hotellihuoneissa olisi todennäköisesti aivan jatkuvaa) vaan leikkaisin sen heti. Mikä tarkoittaisi sitä, että Hansin pentueet jäisivät yhteen. Olin siis mukavassa paniikissa koko aamun, ja pyysin Soilea viemään Hansin tuomarille. Oma paniikkini olisi voinut tarttua myös Hansiin, ja sittenpä olisikin kaikilla ollut kivaa. Soile vei Hansin, ja kaikilla OLI kivaa. Etenkin Hansilla. Se on jo aiemmin osoittanut taipumusta mennä aivan sekaisin ihanista tuoksuista: parfyymeista, hajustetuista rasvoista ja meikeistä, deodoranteista jne. Tuomari Satu Hämäläisellä oli ilmeisesti jotain aivan ihanaa parfyymia, sillä hetken pöydällä oltuaan Hans alkoi kieriä, puskea, tuhista ja halailla. Se yritti kirjaimellisesti uida tuomarin liiveihin. Arvostelu meni siis ihan hyvin, ja vaikka vähän hävetti niin olo oli myös helpottunut, koska jännitykseni oli aivan turhaa. Hans sai ihan mukavan arvostelun, ja kokonaisvaikutelman kohdalla Hansin luonnetta oli suurin kirjaimin kehuttu.
Alla kuva arvostelutilanteesta Markus Wikströmin ottamana, joskaan siitä ei saa ihan oikeaa kuvaa siitä, miten sekopäisesti Hans kieri ja puski.
Kävimme sunnuntaina Hansin kanssa myös valokuvaaja Elisa Putin luona otattamassa vähän edustuskuvia, kotona kun kuvaamisesta ei tule mitään, Hans ei vain osaa olla sivistyneesti paikoillaan ja poseerata. No niin no, ei se osannut valokuvaajallekaan poseerata...
"Tätä kangasta pitkin voi varmaan kiivetä kattoon asti. Kokeillaanpas."
"Jos tästä tekisi nopean loikan lattialle, aitoisi johtojen yli, spurttaisi ovelle ja murtautuisi ulos, niin saisi ehkä muutamaa tyttöä vikiteltyä."
"Tuolta valaisimen päältä voisi olla hyvät näkymät, pitääpä testata." Arvatkaapa kaksi kertaa testasiko. Mutta ei mennyt lamppu sentään rikki, en ainakaan tunnusta.
Ja sitten pennuista. Kävin Viiman ja pentujen kanssa vähän reissussa jouluna, ja klassinen siamilainen Piu jäikin sille tielleen. Matka meni mukavasti ja pojat saivat paljon uusia kontakteja ja ihailijoita. Myös klassinen itämainen Kake pääsi eilen uuteen kotiinsa, joten vain täplikkäät pojat ovat enää kotona.
Otin loppiaisena kuvia jäljellä olleista pojista, tässä kuvassa Viima, Kepa ja Tilli nauttivat talviauringosta ikkunalaudalla, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.
Tillin kuvaaminen ei meinaa millään onnistua, aina kuvat tärähtävät tai ilme on niin kummallinen, ettei kuvia kehtaa julkaista.
Kake on jo ihan iso kolli, olevinaan. Pohjalainen isäntä!
Kepa on yllättäen suhteellisen helppo kohde, se osaa pysyä hetken paikallaan kun kuvataan, vaikka muuten on aivan isäänsä tullutkin. Muuten se ei sitten pysähdykään, sillä tuntuu olevan vaihde vitosella heräämishetkestä nukahtamishetkeen asti. Minulla on todistajia jollette usko.
G-pentuekin alkaa kohta olla ajankohtainen, nyt odotellaan Meten kiimaa, ja se pääsee Hansin luokse kyläilemään heti kun vain juoksee. Hansilla on ilmeisesti selvänäkijän tai ajatustenlukijan lahjoja, sillä se on viime päivät ollut tavallistakin rasittavampi kolleiluineen. Se ei meinaa millään rauhoittua, vaan jolkottaa jolkottamistaan tuntikaupalla, mouruten ja merkkaillen. Onneksi hormonit eivät ainakaan vielä ole vaikuttaneet sen ruokahaluun, sille uppoaa edelleen melkein mikä tahansa, eikä lihaksikas timmi kolli ole ainakaan hetkeen kuihtumassa. Joka tapauksessa kauaa ei sen tarvitse enää hormonihuuruistaan kärsiä (puhumattakaan minun kärsimyksistäni!), olen luvannut itselleni leikata sen viimeistään huhtikuussa, vähän naaraista riippuen. Niin pian kuin mahdollista kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti