PRA - Polttava puheenaihe

Olen viimeiset kuukaudet seurannut mielenkiinnolla keskustelua PRA:sta (etenevä verkkokalvon rappeuma). Tieto siitä, että itämaisillakin roduilla esiintyy PRA:ta tuli ainakin suurimmalle osalle kasvattajia aika puun takaa, allekirjoittaneellekin. PRA on siis väistyvästi periytyvä silmäsairaus, joka johtaa ennen pitkää kissan sokeutumiseen. Minulla oli taannoin epäilyksiä siitä, että Viima saattaisi olla kantaja, sillä sen suvussa todettiin yksi PRA-tapaus. Viima on nyt 3-vuotias ja kiipeilee ja loikkii tasoille, availee keittiön yläkaapitkin ruoanhimoissaan ja on muutenkin varsin eläväinen. Elokuussa tapahtunut muuttokin sujui Viimalta aivan normaalisti, joten sairaaksi en sitä epäillyt, vaan lähinnä kantajuuden takia halusin ottaa siitä DNA-testin PRA:n varalta. Tulos olikin aika shokki - Viima on sairas. Kävin sen kanssa silmäpeilauksessakin tuloksen saamisen jälkeen ja sieltä löytyi PRA-muutoksia, joskin näkö on edelleen suhteellisen hyvä. Vieläkään ei ole mitään merkkejä siitä, että esim. hämäränäkö olisi huonontunut, vaan edelleen se pimeässäkin kyttää Soile-kämppiksen kissoja lasisen välioven takaa.

Olen miettinyt ja pohtinut Viiman jatkokäyttöä puutumiseen asti. Sillähän on Hansin kanssa yksi pentue, joka oli täynnä poikia, enkä saanut kaipaamaani naarasta jatkoon. Jos Viima jäisi eläkkeelle, menettäisin klassis- ja hopealinjani, ja jos sillä tehtäisiin vielä pentue, sairaus siirtyisi eteenpäin. Loppumattoman vatvomisen jälkeen olen (ainakin toistaiseksi) tullut siihen tulokseen, että haluaisin Viimalta vielä yhden pentueen. Kollin olisi EHDOTTOMASTI oltava PRA-negatiivinen, jolloin pennuista tulisi PRA-kantajia, mutta ne eivät koskaan sairastuisi. Tämänhetkisen tiedon mukaan Suomessa testatuista itämaiskissoista 37% on kantajia, joten onhan niitä kantajia jokunen muutenkin. Ei tietenkään ideaali tilanne, kaukana siitä, mutta tällaiseen päätelmään olen tullut, enkä halua sitä salailla.

Vaatimukseni kollin suhteen eivät suinkaan päättyneet PRA-negatiiviuteen, vaan niitä on aina pitkä lista. Sopiva kolli löytyikin yllättävän läheltä ja jouduin joustamaan vain yhdestä asiasta - itämaisuudesta. Hans sai kolleiluaikoinaan vain yhden pojan oman kasvatukseni ulkopuolella (yhteensä 2 pentuetta, Feanorian- ja Orifame-pentueet), Feanorian Dose of Hopen eli Toivon, punatabbynaamion siamilaisen. Suunnittelin aikoinaan Viiman ensimmäiseksi sulhoksi Toivon isoisää Riksiä (Yrttitarhan Etruskisahrami), mutta Hansin varhainen kypsyminen aikaistivat suunnitelmia Hansin osalta ja Riksi jäi käyttämättä. Toteutuessaan Viiman ja Toivon pentue olisi unelmien täyttymys. Saisin Hansin linjat takaisin omaan kasvatukseeni, haaveilemani Riksin sukutauluun, sekä mahdollisesti punaisia pentuja, joista salaa haaveilen. Kaiken lisäksi Toivo on klassisen kantaja kuten Viimakin, joten sieltä saattaisi tulla jopa klassisia tabbyja. Ja vaikka olemme Feanorian-Tintin kanssa tehneet jo paljon yhteistyötä puolin ja toisin, pentueen sisäsiitos- ja sukukatokertoimet olisivat verrattain alhaiset.

Suunnitelmat ovat toki aina vain suunnitelmia ja joskus luonto päättää toisin. En voi kutsua itseäni taikauskoiseksi ihmiseksi, mutta jo suunnitelmien julkaisu tuntuu siltä kuin tökkisi pesismailalla kohtalon mehiläispesää. Tulevaisuus näyttää miten käy vai käykö mitenkään, mutta Toivo elää. :)