Hittilelu suoraan banaalimaasta

Niin se vain on, että halvimmat ja helpoimmat lelut ovat kissojen mielestä aina paljon kivempia kuin kalliit viritykset. Olisi kieltämättä kiva päästä kissan kalloon herneiden väliin ottamaan selvää miksi paperitollo on niin paljon kivempi kuin kymmenen euron vinkuva hiiri. Huiskat tekevät meillä kyllä kauppansa kaikille, enemmän tai vähemmän, mutta siksipä ne yleensä ovatkin jo muutaman leikkituokion jälkeen täysin räjähtäneitä.

Hans on tähän mennessä ollut vaikein miellytettävä, ilmeisesti kollintarpeet ajavat muiden aktiviteettien ohi. Sikasiististä onkihuiskasta se jaksaa innostua ehkä kahdeksi minuutiksi kerrallaan, sitten pitääkin jo päästä hoilottelemaan muualle (tyylikkään rennosti löntystellen, tiätty). Vaan hah, eilen löytyikin kollipojalle niin simpuran kiva lelu, että leikkimaratonin jälkeen raukka oli ihan poikki ja nukkui koko loppuillan.

Olen vältellyt lankojen ja mm. sukkien käyttöä aktivoinnissa siksi, että a) ne ovat - kuten kaikki nykyään tietävät - vaarallisia kapistuksia, sillä lanka ei tee hyvää suolistossa taikka kaulan ympärillä, sekä b) neulon paljon, enkä tykkää lankakerän kanssa painivasta kissakeosta. No okei, Myrskyn lemppari oli yksi tietty villasukka, joka on jo aikaa sitten päätynyt sukkien hautausmaalle tsiljoonan reiän saattelemana. Vaan nytpä epätoivoni Hansin yöjollotusten suhteen sai aikaan sarjakuvamaisen hehkulamppuvälähdyksen, kun neulontaprojektia laatikosta kaivaessani Hans huitoi pientä sivuunlaitettua lankakerää. Ajattelin vähän testailla vanhan kunnon lankakerän tenhoa keskittymishäiriöiseen tulevaisuudentoivooni. Ja kas, sehän tehosi!

Otetaan siis neulelangan jämäkerä, söhrätään ja pöhrätään, sutataan ja putataan, solmitaan ja polmitaan ja saadaan houkutteleva klöntti lankaa. Otetaan jonkinmoinen tikku johon klöntin saa kiinni, jätetään klöntistä sopivan pituinen lanka siimaksi, solmitaan klöntti tiukasti jonkinmoiseen tikkuun ja voilà, meillä on helppo ja halpa onkilelu. Takaan, että könttiä saa söhrätä ja pöhrätä, sutata ja putata, solmia ja polmia vielä sataan kertaan leikin aikana jos leikkijöihin kuuluu innokkaita raastajia, mutta hei, mikään lelu ei ole täydellinen. Eikä villalanka sovi missään nimessä pureskelijoille.

Hulluja halvasti huvittaen tuli myös jälleen kerran havaittua, että jokaisella kissalla on aivan oma tapansa leikkiä. Maatiainen on sen verran laiska ja lihava, että se yleensä makaa tyynyllä (hätätapauksessa lattialla) ja huitoo lelua kun se tulee tarpeeksi lähelle. Sillä on kuitenkin hämmästyttävä kyky saada lelu miltei jokaisella huitaisulla kiinni, eikä se luovuta saalistaan helpolla. Black-Belle'simme Myrsky ja Viima tekevät aivan uskomattomia loikkia ja korkeita voltteja, joihin muut eivät pysty. Viimalla on hyvä koordinaatio, se saa myös useimmiten lelun kiinni ja pitää sitä kirjaimellisesti kynsin hampain hallussaan. Myrsky kajahtaa ehkä eniten koko sakista, se riehuu vailla päätä ja häntää, ja räpeltää onnettomasti saadessaan saaliin kiinni. Ei hiirikissa-ainesta. Ilana on samanlainen räpellystapa kuin Myrskyllä, ilman Myrskyn hienoja loikkia. Ilana korkeintaan ojentautuu takajaloilleen, epäfeminiiniset pöljänloikat eivät selvästikään ole sen juttu. Hans on siis se hankalimmin motivoitava, ja se antaa tilaa tytöille jos lelusta meinaa tulla kilpailua. Yksinään se jaksaa pyöriä ympyrää tämän lelun perässä, ja kiinnisaadessaan rupeaa raastamaan sitä tuhannen päreiksi. Ei onneksi syö tai edes jäystä, sillä vain on kyltymätön halu tietää mitä klöntti pitää sisällään.

Valitettavasti lelu taisi olla vain yhden hitin ihme, sillä tänään se ei jaksanut Hansia enää niin kiinnostaa. Aivoriihi siis käyntiin, jälleen.

Viiman ja Hansin ensimmäisestä astumisesta on kulunut pian 2 viikkoa, ja tämänpäiväisessä punnituksessa Viimalle oli tullut 110 grammaa lisää painoa. Toivoa syyspennuista siis on. :)